Puun katveessa

Jäätynyt olkapää ja mitä siitä seurasi, osa 1

2011-08-24T21:41:00.002+03:00

Kroonisten sairauksien kumppanina elelevä ihminen tottuu siihen, että kroppa kiukuttelee jatkuvasti. Jossain vaiheessa vaivoihin turtuu eikä joka jutun takia jaksa lääkäriin lähteä, sitä vain porskuttaa menemään ja toivoo, että ainakin osa ongelmista häviäisi itsestään. Kun sitten valvoo ties kuinka monetta yötä olkapääkivun vuoksi tulee punninneeksi hyödyt ja haitat tarkkaan: Jos annan asian olla, ei tarvitse nähdä lääkäriin menemisen vaivaa, etenkin kun pelkästä käskystä ottaa särkylääkettä en viitsisi maksaa. Toisaalta jos jatkan öistä kukkumista, ainakin verensokerini menee sekaisin ja astma alkaa oireilla.

Riittävän univajeen vaikutuksen alaisena päätän olla menemättä lääkärille ja varata sen sijaan ajan hierojalle. Rakkaan ystäväni Googlen avulla alan kartoittaa asuinalueeni hierojatilannetta, kun yllättäen kuulen jonkun sanovan: ”Et sinä tarvitse hierojaa, kipusi on nivelessä.” Olkoon kyse sitten skitsofrenian ensimmäisistä oireista, intuitiosta tai Jumalasta, neuvoja on oikeassa: kipu on todellakin olkanivelessä, josta se erityisesti öisin säteilee hartiaan. ”Mene osteopaatille”, ääni jatkaa ja minä hermostun: enhän edes tiedä mikä osteopaatti on. Huolimatta siitä, että meillä ei asu teiniä KVG-kehotuksineen, älyän lopulta etsiä googlettamalla lähiseudun osteopaatit ja erään osteopatiaa tarjoavan firman sivulla törmään Mitä osteopatia on -esittelyyn. Luettuani sen käsitän, että saamani neuvo on paikallaan ja varaan ajan.

Pidän ihmisistä, mutta olen pohjimmiltani varsin reviiritietoinen olento ja saatan yliopistollakin astua askelen taaksepäin keskustelukumppanistani, jos koen fyysisen ”turvavyöhykkeeni” liian pieneksi. Sylittelen kummilapsia ja silittelen eläimiä, joskus saatan tervehtiä ystävää halauksella, mutta noin pääsääntöisesti vierastan kosketusta. En päästä mielelläni ketään lähelle kehoani edes katseen tasolla. Niinpä saan varsinaista shokkihoitoa, kun osteopaatti – nuori mies - kehottaa ottamaan paidan pois voidakseen tutkia ryhtini ja olkapääni. Ensijärkytys ei ole vielä ohi kun käsitän osteopatian olevan TODELLA fyysistä, kosketukseen perustuvaa hoitoa. Henkäisen sisäänpäin hätäisen rukouksen. Voisin melkein väittää, että Jumala iskee silmää.

Ensikäyntini jälkeen joudun kammottavaan tunteiden myrskyyn. Muistan etäisesti osteopaatin puhuneen jäätyneestä olkapäästä. Minua riepottelevat teinivuosista asti tutut itseinhon ja häpeän tunteet, joihin en ole aikoihin uskaltanut koskea. Itken viikon ajan rajusti joka ilta, ikään kuin oksentaisin ulos kaikkea sitä vihaa, jota itseäni kohtaan tunnen. Vuokraan elokuvan Lainakengissä ja näen itseni tylsässä, tunnollisessa isosiskossa, joka järjestelee toisten asioita, mutta jää itse seinäkukkaseksi. Päätän olla enää ikinä menemättä osteopaatille, vaikka olkapääni liikkuu paremmin kuin ennen hoitoa. ”Pää kiinni!” huudan itselleni, kun muistan, että olen maksanut kuudesta käynnistä etukäteen.

Seuraavalla käynnillä osteopaatti kysyy, mitä kuuluu. Olkapäätä särkee, vastaan. ”Entä muuta?” Selitän opiskelevani latinaa, vaikka sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä maailmankaikkeudessani, johon mahtuu nyt vain koko olemustani ravisteleva myrsky. Tällä kerralla säpsähdän osteopaatin kosketusta, sillä yhtäkkiä ymmärrän tämän tuntemattoman miehen käsien kautta vahvasti olevani nainen ja se hämmentää minua. Ei, en ihastu, en varmaan edes osaisi. Tuntuu pikemminkin siltä kuin joku piirtäisi näkyväksi kehoani, jota olen tottunut pitämään välttämättömänä pahana, pään kuljetusvälineenä.

”Nouse istumaan”, osteopaatti kehottaa ja käskee sitten pyöristämään selän ja nojaamaan taaksepäin, itseensä. Muutun jääpuikoksi. ”Sattuuko?” Ei, ei satu. ”Jatkossakaan ei satu tämän enempää”, lupaa mies, joka luultavasi arvelee minun jännittävän kipua. Haluaisin huutaa. Sattukoon, kunhan ei tarvitse nojata! Ei koskaan, ei keneenkään. Jos nojaan, kukaan ei ota kiinni. Jos nojaan, valtava henkinen ja fyysinen massani romahduttaa sen toisen. Haluaisin olla siro keijukainen, mutta tunnen itseni rujoksi jättiläiseksi. En onnistu rentoutumaan, mutta osteopaatti saa lukkiutuneen rintarankani auki. Yhtäkkiä happea tuntuu virtaavaan keuhkoihin enemmän ja kävelen suoraselkäisenä kenkäkauppaan.

Kenkäkauppaan! Jestas! Mikä kaikki minussa on ollut noin kasassa, mietin, kun ostan hetken mielijohteesta pitkävartiset, naiselliset saapikkaat perustylsien lättäpohjanilkkureitteni tilalle. Yöllä huomaan, ettei hengittäminen enää satu olkapäähän ja hartiaan. Sen sijaan valvon miettien osteopaatin kertomusta puunoksalla makoilleesta leopardista ja jostain syystä mieleeni nousevat asfaltin tuoksu ja prätkän moottorin ääni. Ymmärrän aamulla, että makaavassa leopardissa on samaa pidäteltyä voimaa kuin liikennevaloihin pysähtyneissä moottoripyörissä – ja itsessäni. Alan rasvata ihoani päivittäin, hahmottaa kehoani sen kautta.

Inkarnaation ihme

2011-04-23T22:21:00.002+03:00

Kävin katsomassa elokuvan Jumalista ja ihmisistä. Tositapahtumiin perustuva kertomus kosketti: elämä ei ole helppoa, mutta lopulta hyvin yksinkertaista. Peltojen muokkaamista, ruokaa ja juomaa, yhteisiä ilon ja itkun hetkiä. Ihmisyyttä.

Itkin. Niin helppoa on kadottaa kaikki suuriin asioihin. Kirkon kriisiin, huutaviin otsikoihin, odotuksiin oikeudenmukaisuudesta. Jumalan valtakunta ei kuitenkaan kurotu kauas. Se eletään todeksi juuri nyt, juuri tässä, jokaisessa valinnassa, jonka teen toivon puolesta. Se ei tarkoita tosiasioiden kieltämistä vaan Jumalan tunnustamista niiden keskellä.

Kyllä, on mahdollista, että ääri-islamilaiset kapinalliset tappavat meidät, sanoo luostarin johtaja, mutta me olemme jo antaneet elämämme, luovuttaneet sen Jumalalle. Ja munkit jäävät "oksiksi linnuille", turvaksi kyläläisille: jatkavat sairaiden hoitamista, jakavat ehjiä kenkiä, laulavat kappelissa sotilaallisten helikopterien lentäessä yli. Mutta ennen kaikkea: eivät menetä itseään eivätkä sydäntään. He eivät anna kapinallisten tuoda aseita luostariinsa, mutta eivät myöskään suostu armeijan suojelukseen. He itkevät kapinallisten tappamia ihmisiä, mutta myös kapinallisten kuollutta johtajaa. He pelkäävät, epäilevät ja kyselevät, mutta eivät katkeroidu.

Liian helppoa on vaipua epätoivoon ja alkaa kuunnella sen ääntä, vaikka paljon parempi on kuunnella kukkia ja lintuja: elää hetkessä. Murtaa leipänsä, jakaa viininsä, olla ihminen ihmisten keskellä juuri nyt, juuri tässä. Luostarin johtaja tietää: inkarnaation ihme on siinä, missä me elämme ihmisyytemme kautta Jumalan valtakunnan todellisuutta.

Saatanan tosi-tv

2011-04-02T14:08:00.002+03:00

Valvoin viime yönä. Mietin. Olin ehtinyt kuulla kaikki varoitukset ennen kuin aloin opiskella teologiaa: Tiedekunta vie uskon. Aloitti Hengessä, lopetti Helsingissä. Eksegetiikka vähät välittää Raamatusta, se päinvastoin yrittää todistaa tekstit valheeksi. Täytyy huolehtia hyvin hengellisestä elämästään, että selviää teologisesta koulutuksesta jne, jne, jne. Vaikka kuinka paljon varoituksia teologisesta tiedekunnasta jo ennen kuin edes päätin hakeutua sinne! Tässä yhteydessä melkein voisi käyttää sanaa demonisointi, sillä niin pimeässä ”valossa” Helsingin yliopiston teologinen tiedekunta näytettiin.

Nyt, lähes kahden vuoden jälkeen olen opinnoistani edelleen hämillisen onnellinen. Nautin älyllisestä opetuksesta, tiedonjanosta, joka kasvaa jatkuvasti. Eksegetiikasta ei tule pääainettani, mutta nautin siitäkin. Historiallis-kriittinen Raamatun tarkastelu ei suinkaan ole repinyt palasiksi Jumalaani, kenties siksi, etten ole ajatellutkaan Hänen asuvan Raamatun kirjaimessa. Kuten eksegeettisen työskentelyn oppimispäiväkirjaani kirjoitin olen huolestuneempi ristiriidoista itsessäni kuin ristiriidoista Raamatussa. Kaiken inhimillisen tekstin ja kirjoitusprosessien alla kun on kuitenkin aistittavissa Jumalan Henki.

Yllättäen uskonkriisini sai alkunsa kuivina yksityiskohtina pidetystä kirkkohistoriasta. Kun on lukenut 2000 vuoden valtapelejä, ahneutta, julmuutta ja riitoja on äärimmäisen vaikeaa uskoa kirkkoon Kristuksen ruumiina. Jos todella uskoo, niin kuin meille kristityille opetetaan, että Pyhä Henki elää ja vaikuttaa meissä, ei voi olla joutumatta valtavien ongelmien eteen ajatellessaan kristillisen kirkon historiaa. Kriisiäni syvensi ymmärrys siitä, että olemme itse osa tätä prosessia: elämme ja teemme jatkuvasti kirkkohistoriaa kirkkokunnissa, seurakunnissa, perheissä eikä kirjoittamamme historia näytä yhtään sen paremmalta kuin edelliset 2000 veristä vuotta.

”Hymyile, olet Taivaan isän piilokamerassa”, rohkaisee yliopiston vessanoviteksti. ”Itke, olet Saatanan tosi-tv:ssä”, tylyttää vastaukseksi toinen. ”Mihin helvettiin tämä maailma oikein on menossa?” kysytään yhdessä vessanovessa ja joku tietää: ”Eiköhän se jo ole siellä.” Seuratessani pelkästään luterilaisen kotikirkkoni tämänhetkisten riitojen kielenkäyttöä saan vähintään aavistuksen siitä helvetistä, jossa tämä maailma pyörii. Lisäksi omat kokemukseni niin seurakunnasta työyhteisönä kuin osasta uskovia sukulaisiakin tuntuvat kaikessa sairaudessaan viestivän pikemminkin vahingoniloisesti naureskelevasta Saatanasta kuin rohkaisevasti hymyilevästä Jumalasta.

Mitä tämä kaikki on? Syntiinlankeemus jossakin menneisyydessä on liian helppo vastaus, kaikkea vastuuta ei voi sysätä todellisen tai allegorisen hedelmän muinaisille haukkaajille. Jos kerran Jumalan valtakunnan pitäisi olla ”sisäisesti teissä”, niin miten on mahdollista, että kristityt tuntuvat sylkevän ulos pelkkää pimeää: milloin kukakin tuomitaan helvettiin joko hengettömänä liberaalina tai suvaitsemattomana fundamentalistina (”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi” Matt. 7:1 ”Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö.” Room. 14:3), yhteisöistä (kirkot, seurakunnat, perheet) ajetaan ulos vuoroin toiset vuoroin toiset (”Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” Efe 4:3), ”ne toiset” ja heidän vakaumuksensa kyseenalaistetaan ja omaa hyvyyttä korostetaan (”Joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Luuk 14:11), Jumalan nimissä alistetaan ihmisiä oman hallintavallan alle, sidotaan omien tarpeiden toteuttajiksi (”Herra on Henki ja missä Herran henki on, siellä on vapaus.” 2Kor.3:17, ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Gal 5:1, ”Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä.” Room 15:2)

”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”, toteaa Matteuksen Jeesus (Matt. 12:34) eikä ainakaan helpota kriisiäni toteamuksellaan. Kristityistä pulppuavan julmuuden kokeva ei voi olla ajattelematta, että joko Jumalan valtakunta on jokseenkin heikoissa kantimissa tai sitten hyvä Jumala on vain satua. En halua Jumalaa, joka jalkautuu maailmaan manipulointina, mitätöintinä, alistamisena, haukkumasanoina, anteeksiantamattomuutena! En halua Jumalaa, jolla on julmat ja katkerat kasvot, joka imee toisten elämänvoiman itseensä sen sijaan että vahvistaisi muita! Miten voin uskoa maailmanlaajuiseen kirkkoon Kristuksen ruumiina, kun näen maailmanlaajuista julmuutta kristittyjen sanoissa ja teoissa?

Oppi ei ole yhdentekevää, uskontunnustukset pitävät kristillisen kirkon kristillisenä. Kuitenkin se, mikä tekee kirkosta enemmän kuin instituution, kristinuskosta muuta kuin ideologian on Henki. On helppoa lasketella sanoja uskon herättävästä Hengestä, Hengestä kolminaisuuden yhtenä persoonana tai Hengestä armolahjojen antajana. Korinttilaiskirjeessä (1.Kor 13) Paavali muistuttaa, että tasan tarkkaan kaikki kumisee tyhjyyttään, jos peruspalikka puuttuu: viisaus, usko, hyväntekeväisyys ja yliluonnolliset lahjat kuten kielilläpuhuminen eivät merkitse mitään ilman rakkautta. Vaikka meillä olisi kaikki ulkoiset merkit Hengestä, mutta ei rakkautta, meillä ei olisi yhtään mitään! Turha on puhua hengellisiä ja viisaita, jos sydämessä asuu katkeruus! Aivan samantekevää, vaikka marttyyrina uhraisit itsesi tai lahjoittaisit koko omaisuuteesi toisille, jos motiivisi ovat väärät! ”Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko.” (Gal. 5:6)

”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat”, opettaa Jeesus (Matt. 22:37-40). Jokainen käsky, jokainen parannuskehotus seisoo tai kaatuu yhteen kysymykseen: onko meillä rakkautta? Jos ei ole, koko rakennelma romahtaa: periaatteessa siis jokainen rakkaudeton on murhaaja, avionrikkoja, valehtelija jne. huolimatta siitä, miten ulkoisesti elää.

Tästä nyt pitäisi hienosti päätyä siihen, että kaikki olemme siis syntisiä ja tarvitsemme armoa tai johonkin muuhun kliseeseen. Ja tavallaan päädynkin. Näin on. Mutta mitä sitten? Tarvitsemme ristintyön, sovituksen. Ja piste? Kun meidät on sovitettu ja Kristus Pyhän Henkensä kautta vaikuttaa meissä, niin... No, jatketaan vaikka sitä samaa paskaa! Otetaan Jumala aseeksi ja hakataan sillä toisiamme entistä kovempaa! Jumalan valtakunta on keskellämme, halleluja!

Tiedättekö, minä en nyt ihan enää jaksa ostaa tätä. Rehellinen raadollisuus ja suora syntisyys ovat paljon parempia vaihtoehtoja kuin kaikki se, mitä Kristuksen ruumiissa tuntuu tapahtuvan. Ei, uskovien ihmisten ja Jumalan välille ei voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, mutta ainakin minä olen vielä sen verran ”pyhittymätön”, että haluan tässä maailmassa ”jonkun, jolla on iho”. Onhan ihan kivaa kurkotella kirkkauteen ja meditoida sitä rauhan ja rakkauden aikaa, joka kerran Jumalan luona odottaa, mutta se ei ihan yllä tähän hetkeen. Konkretia olisi kovin suotavaa.

En tiedä. Jumalaan uskon edelleen, mutta en näe Häntä enää kirkollisissa piireissä. Jossain vielä kulkee paljasjalkainen Nasaretin mies murtamassa yhteistä leipää ja jakamassa maljaa, hiljaa ja ihan lähellä, mutta ihmisen rajoja kunnioittaen. Liian usein kuitenkin hiljainen humina hautautuu muuhun meteliin enkä voi paljon muuta kuin jäädä kauhuissani haukkomaan henkeäni. Huomaan kyynistyneeni eikä se ole kaunista, mutta eipä ole sitä tämä Saatanan tositeeveekään.

Heräämisen aikaa

2011-03-03T15:38:00.000+02:00

Maaliskuun alku on heräämisen aikaa. Kylmässä äänettömyydessä nukkunut maailma löytää äänensä talitinttien suulla, aurinko nauraa rikki harmaan taivaan . Lumimassat vielä ovat, hiljaa ja vakaina, mutta niiden alla odottaa aikaansa vihreä elämänvoima, sama, joka paisuu oksissa pian silmuiksi kunnes purskahtaa esiin ja valtaa puut.

Ihme, jokakeväinen Luojan tanssi! Kaiken lävitse Hän kulkee, laulaa esiin uutta. Houkuttelee samaan tanssiin minutkin, löytämään askeleeni Hänen askelissaan ja minussa herää lehtivihreä! Riehakas rakkaani, Kristus, miten saavatkin sinut usein niin aneemiseksi! Sitovat Mustarastaan nokan, ettei se niin estottomasti laulaisi, niin rajojen yli...

Tanssi, laula minussa, Herra! Virtaa suonissani elävä Jumala! Pian, pian valkenevat illat, alkavat tuoksua sireenit.

En saa valehdella

2011-02-10T16:06:00.003+02:00

Tulin katsoneeksi Ylen Areenasta dokumentin pojasta, jota kiusattiin koulussa vuosikaudet. Jokelan kouluampumisen jälkeen häntä alettiin nimitellä ampujaksi ja vastaukseksi tällaiseen päivittäiseen nälvimiseen poika lopulta totesi jotakin siihen tyyliin, että alkoi levitä huhu hänen todella suunnittelevan jonkinlaista ”uutta Jokelaa”. Ohjelmassa kuultiin kouluterveydenhoitajan puhelu hätäkeskukseen: Tämän ja tämän niminen poika lähestyy koulua aseen kanssa ja hän on jo pitkään suunnitellut ampumista. Poliisit hakivat pojan tämän kotoa ja veivät terveyskeskukseen, jossa kirjoitettiin lähete pakkohoitoon. Vasta mielisairaalassa lääkäri tuli kyseenalaistaneeksi koko jutun: Hän oli ensimmäinen, joka näki vallalle päästetyn ilmapiirin taakse ja katsoi siihen, mitä todella oli tapahtunut: Hoitoa olisi todellisuudessa tarvinut se yhteisö, joka oli alkanut syyttää poikaa.

Dokumentti herätti samoja tunteita kuin viides Harry Potter kirja, Feeniksin kilta. Edellisessä kirjassa murrosikäinen Harry on joutunut jälleen kohtaamaan pimeyden velhon, Voldemortin, joka on myös tappanut hänen koulutoverinsa. Taikaministeriö on kuitenkin kiinnostuneempi säilyttämään oman vakiintuneen asemansa kuin kohtaamaan sen kiusallisen tosiasian, että lyödyksi luultu Voldemort on palannut. On paljon helpompaa lähteä mustamaalaamaan Harrya kuin myöntää ongelmien olemassaolo. Niinpä alkaa mittava kampanja, jossa tosiasiat näkevää koulupoikaa lyödään hänen traumaattisella menneisyydellään ja hänen puheensa leimataan herkän ja huomionhakuisen pojan puheiksi.

Harryn kouluun palkataan ministeriön virkanainen, joka hymyilevän herttaisuutensa takana tekee jatkuvaa myyräntyötä saadakseen jopa Harryn itsensä uskomaan, että kaikki, mitä tämä on kokenut pimeyden velhosta on vain pojan oman mielikuvituksen tuotosta – tosiasiassahan kaikki on hyvin! Kampanja tuntuu kärjistyvän tilanteeseen, jossa tämä ”pimeyden voimilta suojautumisen opettaja” määrää Harryn jälki-istuntoon, kun poika kieltäytyy pyörtämästä puheitaan pimeyden velhon paluusta. Jälki-istunnon aikana Harry joutuu kerta toisensa jälkeen kirjoittamaan omalla verellään ”En saa valehdella”, niin että arvet piirtyvät hänen kämmenselkäänsä.

Meidän maailmassamme ei ole taikakynää, joilla vastaava jälki-istunto onnistuisi. On kuitenkin monia muita tapoja yrittää piirtää todet valheiksi ihmiseen, niin että jäljet näkyvät: Persoonaa ja ammatillisuutta kyseenalaistavat sanat ongelmia näkevälle repivät sisintä vereslihalle. Taikaministeriön kampanjoinnin kaltainen totuuteen pyrkivän mielenterveyden kyseenalaistaminen on myös varsin tehokasta. Karu totuus on sekin, että yllä kerrotun kouluampuja-tapauksen tapaan kaiken keskelle joutunut ihminen voidaan ohittaa täysin, kun hänestä puhutaan ja häneen lyödään leimoja: yhtäkkiä kaikki vain yleisesti tietävät jotakin, vaikka kyseistä ihmistä ei ole edes kuultu. Näin ongelmaksi nousee tämä ihminen eikä se, että häntä on vuosia kiusattu.

Itse jouduin työaikanani (ja osin sen jälkeenkin) kohtaamaan henkistä ja hengellistä väkivaltaa, fyysisen väkivallan uhkaa sekä seksuaalista häirintää työyhteisöni sisällä, lisäksi näin ongelmia rakenteissa ja työyhteisön ihmissuhteissa. Tämän kaiken lopputuloksena oli, että minä olin liian herkkä, liian nuori, liian uusi tässä työssä. Eräälle samalle paikalle myöhemmin joutuneelle kerrottiin, että minulla on mielenterveyden ongelmia ja siksi minun puheitani ei saisi ottaa vakavasti – itse asiassa minuun ei saisi olla yhteydessä. Kyseisellä paikalla on työntekijä tiuhasti vaihtunut ja yleisesti luodaan mielikuvaa, että lähtijässä on ollut vika. Tiedän kuitenkin lisäkseni varmasti ainakin kaksi ihmistä, jotka ovat samalla paikalla nähneet samoja rakenteellisia, vallankäytöllisiä ongelmia työyhteisössä kuin minä, uskoakseni näitä näkijöitä on enemmänkin. Konsulteille ja esimiehille puhuttaessa nykyistä työntekijää kuitenkin käsketään pysymään siinä, mitä nyt tapahtuu, ei puuttumaan menneeseen (joka vahvistaisi hänen kokemuksensa). Hän on nyt se, jota sanotaan liian herkäksi ja tilanne nähdään hänen ongelmanaan, ”kasvunpaikkanaan”.

Olen kertonut väkivallan kokemuksistani entisellä työpaikallani ja yksi saamani vastaus entiseltä työtoveriltani oli: ”Toivon sinun ymmärtävän, että jokainen meistä on katsantokannasta riippuen uhri. Nimeämäsi henkilöt ovat tehneet pitkään seurakuntatyötä. He eivät ehkä tilanteessasi osanneet tai jaksaneet toimia toisin. Pahan puhumista on tässä talossa riittämiin puolin ja toisin.” Vasta kun näin Kirkko ja kaupunki -lehdessä kuvan, jossa verisenä maassa makaavaa, hyväksikäytettyä lasta syytettiin omasta tilastaan, käsitin, miksi nuo sanat satuttivat niin paljon.

Ymmärrän sen, että asioissa on monta puolta, mutta on hämmentävää tulla syytetyksi pahan puhumisesta, kun kertoo tapahtuneista tosiasioista, vieläpä hyvin kipeistä sellaisista. Miksi minun katsantokantani on juuri se, joka pitää ohittaa? Vielä hämmentävämpää on, että ongelmallinen tilanne saa jatkua vuodesta toiseen, vaikka jo useampi paikalta lähtenyt työntekijä todistaa samoista ongelmista. Kaikkein hämmentävintä on kuitenkin se asenne, että ne, jotka ottavat epäkohtia esiin käyvät jollakin tavalla tätä työyhteisöä vastaan. Eikö epäkohtien esiin tuominen ole ollut taistelua työyhteisön puolesta, sen sairautta vastaan?

Miksi olen taistellut, vaikka lähdöstäni on jo useita vuosia? Osittain siksi, että olen tarvinnut taistelun itseni tähden, selvitäkseni niistä ”taikakynän” jäljistä, pystyäkseni taas uskomaan omaan kokemukseeni ja mielenterveyteeni. Tässä olen onnistunut: elämä kantaa taas. Osittain siksi, että olen toivonut muiden voivan välttää saman kohtalon. Tässä olen epäonnistunut: yhteisön kipuja on kantanut jälkeeni ainakin kaksi ihmistä. Eniten siksi, että entinen työyhteisöni on myös kotiseurakuntani, jota rakastan. Tästä en osaa sanoa: Olenko epäonnistunut, kun rakkauden tähden olen vihainen? Olenko epäonnistunut, kun rakkauttani ei nähdä rakkautena vaan pahan puhumisena, asioiden pyörittämisenä, sairautena? Olenko epäonnistunut, kun rakkauden tähden olen haavoilla?

En tiedä. Sen tiedän, että tämä on viimeinen kerta, kun kirjoitan tästä asiasta täällä. Tiedän jääväni kantamaan rakkauttani kipuna, tunnen myös oman raadollisuuteni ja tiedän siihen liittyvän katkeroitumisen riskin jäävän päivittäiseksi kilvoittelukseni, mutta tämä taistelu on nyt osaltani loppuun käyty. Tragikoomista tässä on se, että olen käyttäytynyt kuin monet diakoniatyössä kohtaamani alkoholistien tai luonnehäiriöisten läheiset: odottanut, että minun rakkauteni kyllä riittää parantamaan tämän sairauden. Kunhan tarpeeksi rakastan, niin kaikki muuttuu hyväksi. Minun pitää vain olla rakkaudessani kärsivällinen, uskollinen, armollinen, vaikka henki menisi. Tosiasia on kuitenkin se, että minun rakkauteni ei riitä muuttamaan edes itseäni ja Jumalan rakkauskin muuttaa vain siellä, missä muutokseen suostutaan – Hän ei tee väkivaltaa. Totta sekin, että minun ei ole tarkoitus kuluttaa elämänvoimaani seurakunnan sairauteen.

Yritän nyt tehdä itselleni kolon ”sille laidalle seurakuntaa”, johon sairauden lonkerot eivät niin pahasti yllä ja ottaa sieltä ihan tavallisen ihmisen kokoisen paikan. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää yhtään olla kumarassa, mutta ei myöskään venyä yli-inhimillisiin mittoihin. Syyllisyys ja häpeä palatkoot niille, joille ne kuuluvat. Jumalan tehtävät jääkööt Jumalalle.

ps. Koulu-ampujaksi leimattu, kiusattu poika joutui itse raivaamaan tiensä eteenpäin. Koulu ei koskaan selvittänyt tapausta edes sen jälkeen, kun poliisi kaksi vuotta asiaa tutkittuaan totesi pojan syyttömäksi, mutta nuori mies suunnittelee nyt tulevaisuutta. Harry Potterin puheita oli pakko alkaa uskoa, kun pimeyden teot ja päämäärät tulivat yhä näkyvämmiksi. Minä olen selvinnyt tähän asti ja selviän edelleen. Enkä ainoastaan selviä vaan väkevästi elän!

Ei synny rakkautta ilman oikeutta

2011-01-11T22:30:00.002+02:00

Ei ystäväni,
ei synny rakkaus maailmaan
odottaessasi taivaan armoa,
vallanpitäjien sääliä

Ei ystäväni,
niin kauan kuin leivästä
jää reikä leipojan käteen
jääköön rakkaudesta puhuminen pastorien houreiksi

Pitäkööt Leijonat makeiskorinsa,
puolueettomat humanistit korulauseensa
Tätä vääryyttä vastaan ei taistella kukkasin
Tätä verta ei pysäytä pehmeä myötätunto
Nälkäisten vatsat eivät suudelmista täyty

Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat
Ei synny rakkautta ilman oikeutta
ei synny oikeutta ilman taistelua
ei taistelua ilman yhteistä rintamaa

- Aulikki Oksanen -

Lapsesta asti olen kokenut epäoikeudenmukaisuuden vaikeimmaksi kestää. Maailma ei ole reilu, mutta eikö edes Jumala voisi olla? Missä on Puolustaja silloin, kun jonkun yli kävellään? Onko oikeudenmukaisuutta odotettava iankaikkisuuteen ja jos on, miten se suhtautuu armoon? Syyslukukaudella systemaattisen teologian esseitä kirjoittaessani törmäsin Paul Tillichin ajatukseen siitä, että rakkaus ja oikeudenmukaisuus kulkevat käsikädessä. (”ei synny rakkautta ilman oikeutta”). Että armoon vetoaminen epäoikeudenmukaisuutta kohdattaessa on vastuun pakenemista. Ei ole rakkautta hyväksyä vääryyttä.

No entä se armo? ”Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat”. Siellä, missä on vääristyneitä rakenteita on tavattoman pyhiä ihmisiä. Sanojen tasolla voidaan tunnustaa, että kaikkihan me olemme syntisiä, mutta todellisiin synteihin ei saa koskea. Dietrich Bonhoeffer kirjoittaa halvasta armosta, joka ”on armoa ilman Kristuksen seuraamista, armoa ilman ristiä, armoa ilman elävää, ihmiseksi tullutta Jeesusta Kristusta”. Muutosta ei tarvita, koska armo jää vain opilliselle tasolle, pastorien houreiksi. Siitä sopii puhua ainakin sunnuntaisin saarmoissa ja kenties jopa kirkkokahveilla, mutta sitä ei pidä mennä sekoittamaan käytännön elämään.

Kallis armo sen sijaan on Bonhoefferin mukaan sen tajuamista, että meistä on maksettu Jumalan Pojan Henki. Tämän ymmärtämisestä seuraa myös sen ymmärtäminen, että itse asiassa armo maksaa meille koko elämän – ja siten myös antaa sen. Siellä, missä armo on ymmärretty oikein on vain syntisiä ihmisiä, jotka antavat koko elämänsä Vapahtajan käsiin. Tämä merkitsee Kristuksen seuraamista silloinkin, kun tie on vaikea. Tien raskautta ei kuitenkaan tarvitse murehtia, sillä Kristuksen seuraaja ei näe muuta kuin edellä kulkevan Vapahtajansa. Bonhoefferille tämä tarkoitti toisen maailmansodan aikaista vastarintaliikettä – ja lopulta hirttosilmukkaa.

Oliko Bonhoefferin kohtalo oikeudenmukainen? Ei tietenkään, jos ajatellaan ihmimillisestä näkökulmasta. Mieshän oli puolustanut vainottuja, vastustanut kirkkojen sulautumista natsisaksan politiikkaan ja rohjennut toimia itseään Führeriä vastaan. Häntä jos ketä Jumalan olisi pitänyt auttaa! Missä Jumala oli? Bonhoefferin mukaan aivan hänen edellään, näyttämässä tietä.

Bonhoeffer ei jäänyt odottelemaan jotakin selittämätöntä taivaan armoa, puhumaan korulauseita vaan otti ristinsä ja seurasi Jeesusta. Ihmimillisin silmin katsottuna hän hävisi. Mutta mitä tapahtuu näkymättömissä, kaiken alla, kun yksikin ihminen kieltäytyy hyväksymästä vääryyttä: säälin sijaan konkreettisesti asettuu vainotun puolelle, luopuu puolueettomuuden turvastaan ja kieltäytyy hyväksymästä totuutena syötettyä valhetta, valona tarjottua pimeyttä. Pehmeää myötätuntoa on maailma tulvillaan, mutta Armon ja Totuuden seuraajilta vaaditaan enemmän, koko elämä.

Jeesus Nasaretilaista on sanottu ensimmäiseksi kommunistiksi, hipiksi ja ties miksi, mutta Hän tuskin taipuu yhteenkään määritelmään. Sen sijaan meidän pitäisi alkaa taipua Hänen mukaansa: rohkeasti astua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, puhua näkyviksi vallankäytön välineitä ja alistamisen tapoja, vaatia jokapäiväistä leipää (joka Lutherin mukaan sisältää niin ravinnon, luotettavat esimiehet kuin yleisen järjestyksenkin) tasapuolisesti kaikille. Niin, meidän pitäisi kokonaisvaltaisesti valita (Agit Propia lainatakseni) kenen joukoissa seisomme. ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljissäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua” (Jeesus, Matt. 16:24).

Joulu

2010-12-25T11:06:00.003+02:00

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon.- - Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijäinsä sauvan sinä murskaat. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. - - Suuri on hänen valtansa ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki." Jesaja 9:1-3, 5-6

"Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona ja Sana oli Jumala. - - Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. - - Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. - - Hän oli täynnä armoa ja totuutta." Joh. 1:1,4,5,14

Kaikki painetut ja riivatut, kiusatut ja vainotut: Hän on tullut! Pimeys vapisee, sillä Valo on astunut sen valtakuntaan, kuoleman ote murenee Elämän kosketuksesta. Hyvää joulua, hyvää joulua!

Auttajia ja autettavia

2010-10-14T21:49:00.002+03:00

Puhuin erään ihmisen kanssa elämän kivuista ja hän vertasi hyvin osuvasti raskasta elämäntilannetta Chilen kaivosturmaan: Ahdistuksesta huolimatta kaivaustöitä ei voi nopeuttaa, sillä ne on tehtävä huolellisesti. Niinhän se monesti on. Täytyy pitkäjänteisesti kaivaa ja siirtää kivenmurikoita, jotka ovat ihmisen ja vapauden välissä.

Ahtaassa pimeässä olevia ihmisiä ei kuitenkaan voi käskeä vain odottamaan, siitä olimme samaa mieltä. Jos kaivosmiehille ei olisi lähetetty ruokaa, juomaa ja lääkkeitä, tunneli olisi ollut hyödytön, sillä lopulta ei olisi ollut enää mitään nostettavaa. Yhtä tärkeää oli myös valaa heihin toivoa: vakuuttaa, että apu on tulossa.

Tärkeintä koko prosessissa oli mielestäni yhteyden saaminen. Pelastusoperaatio saattoi nimittäin alkaa vasta, kun miehet onnistuivat välittämään viestin ulkomaailmaan. Joskus avuntarvitsijan ja muiden välillä on niin paljon kiviä ja kalliota, että viesti ei kuulu, vaikka huuto olisi jatkunut kauan. Moni on pelastusoperaation vihdoin alkaessa lopen uupunut avunpyyntöjen kaiuttua takaisin kiviseinistä kerta toisensa jälkeen. Auttajan voi olla vaikea käsittää, että se mistä hänen osuutensa alkaa ei ole avuntarvitsijalle ensimmäinen päivä: Valon odottaminen voi tuntua mahdottomalta, kun on joutunut lojumaan epätoivoisessa pimeydessä kohtuuttoman kauan.

Auttajien oli tärkeää saada yhteys loukkuun joutuneiden kanssa myös siksi, että voitiin selvittää, mitä he tarvitsivat kestääkseen odotuksen. Muistan joskus itkun ja naurun sekaisin tuntein lukeneeni amerikkalaisista joukoista, jotka tiputtivat Lähi-idässä lentokoneistaan propagandaa – ja maapähkinävoita. Sama hämmentävä tunne on tullut tilanteissa, joissa rukouspalvelija on automaattisesti alkanut rukoilla ihmisen fyysisten vammojen paranemista kysymättä, miksi tämä on tullut rukoiltavaksi. Jos haluaa auttaa, ei voi lähteä liikkeelle omista tarpeistaan tai toisen oletetuista tarpeista, on kuunneltava mitä toinen oikeasti sanoo, mitä hän tarvitsee.

Yhteys ylhäältä alas oli tärkeää siksikin, että miehet saivat kokea olevansa jonkun mielessä. Yhteydenpito oli merkki siitä, ettei heitä ollut unohdettu, että asiat etenivät ja että oli olemassa ulkomaailma, johon he olivat pikkuhiljaa matkalla. Mikäli miehille olisi vain ilmoitettu, että pelastusoperaatio on alkanut ja sitten jätetty heidät keskenään loukkonsa hiljaisuuteen, pakokauhu olisi saattanut vallata alaa: eteneekö kaivaustyö, tuleeko se pora edes oikeaan kohtaan, romahtaako kaikki ympärillä? Auttamisessa ei ole kyse vain prosessin viemisestä läpi, siinä on aina kyse ihmisistä.

Auttamisessa on kyse ihmisistä niinkin, että kumpikin osapuoli joutuu elämään oman ihmisyytensä kanssa. Auttaja joutuu väistämättä kohtaamaan paitsi avuntarvitsijan ahdistukset yleensä myös niistä kumpuavat omat kipukohtansa. Silloin saattaa tulla kiusaus paeta, ohittaa. Virtahepo ei kuitenkaan katoa sillä, että sen opettelee kiertämään. Kaivosonnettomuus oli todella iso ikävä tapahtuma ja moni osallinen varmasti toivoi, että voisi vain herätä pahasta unesta. Miehet saatiin kuitenkin pidettyä hengissä ja nostettua valoon vain tunnustamalla ongelman olemassaolo (Ja näkemällä, mikä tässä tapauksessa on ongelma! Eipä olisi paljon loukkoon jääneitä hyödyttänyt, jos kaivamisen sijaan olisi ruvettu ruotimaan heidän perhesuhteitaan, vaikka niissäkin tuntui uutisten perusteella olleen ongelmia.) ja tarttumalla tarvittaviin toimiin. Ehkä siinäkin yhteys oli kaikista tärkeintä: Vastuullisten yhteys itseensä, niin että heillä oli rohkeutta katsoa tilannetta sellaisena kuin se oli, ei sellaisena kuin he olivat halunneet sen olevan.

Seurakunta

2010-10-09T22:36:00.001+03:00

”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Joh 13:35

Pihatalkoot. Istun nuhaisena ja korvakipuisena sohvannurkassa, kääriydyn peittoon, kurkin ikkunasta työntouhuisia naapureita. Harmittaa. Mies soittaa, laitan luurin terveemmälle korvalle ja kuulen: ”Täällä olis nyt keittoa, tuu syömään.” En kai voi... kun en ole mitään tehnytkään... ”Tuu nyt vaan.”

Hiivin häpeissäni pihamaalle. Pöytään tehdään minulle tilaa ja ammennan pahvilautaselle höyryävää keittoa. Kukaan ei syyllistä, ei vaadi, ei arvota, ei epäile valehtelijaksi. Kukaan ei sano, että minussa on vikaa, kun en jaksa. Juttelevat mukavia, kysyvät vointia, kehottavat ottamaan lisää ruokaa ja menemään sitten lepäämään. Häkeltyneenä käperryn taas sohvannurkkaani: Käyn mielessäni keskusteluja läpi, mutta en löydä yhtäkään piikkiä.

Illalla soi taas puhelin. Saan vielä grillimakkaraakin. Yksi naapureista hakee brandya, ”lämmikkeeksi, kun olet kipeä”. Käyn saunassa naisten vuorolla ja itken salaa itsekseni sulan armon valuessa lävitseni: Tämä ”jumalaton joukko” ihmisiä, jotka kirota pärräävät, polttavat ja juovat on ottanut minut syliinsä kuin itse Kristus. Rakastan tätä seurakuntaa, jossa on varaa olla heikko, pelkäämättä.

Vaan ihana enkeli vieressä käy...

2010-10-03T22:07:00.001+03:00

”400-luvulta lähtien on syyskuun 29. päivä omistettu ylienkeli Mikaelille. Taistelu, jonka hän kävi pimeyden valtoja vastaan, liittyy pääsiäiseen. Kristus on saavuttanut ratkaisevan voiton pahan valloista, mutta taistelu jatkuu edelleen maailmassa. Myöhemmin mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä.
Mikkelinpäivää vietetään 29.9. tai, jos se on arkipäivä, seuraavana sunnuntaina.”
evl.fi-sivuilta

Pikkutyttönä näin enkelin huoneeni ikkunan takana. Sillä ei ollut siipiä tai kiharaa tukkaa niin kuin kiiltokuvaenkeleillä, mutta jostain tiesin sen enkeliksi. Se katsoi minuun valkeudestaan vakavin kasvoin ja saatoin hyvin ymmärtää jouluyönä taivaallista sotajoukkoa pelästyneitä paimenia. En tiedä miksi enkeli tuli, se ei puhunut. Ehkä se oli lähelläni aina, mutta vain sinä iltana sain nähdä sen.

Lapsena näin myös unen, jossa olin kävelyllä Jeesuksen kanssa ja lapsuudenkotiini vievän tien risteyksessä odotti enkeli. Se ei ollut sama kuin ikkunani takana vieraillut valkeus, tällä oli yllään taivaansinistä. Jeesus sanoi minulle: ”Sinä paranet” ja jätti minut hellästi enkelin huomaan. Enkeli peitteli minut nukkumaan huoneeseen, joka siihen aikaan oli pelkkä katos – sittemmin siitä todella tehtiin taloon lisähuone, saunakamari ja pitkään sen seinät olivat enkelin puvun väriset. Enkeliä en kuitenkaan enää nähnyt, en unessa enkä valveilla.

En ole parantunut siitä kroonisesta sairaudesta, jonka aikanaan uneni jälkeen luulin paranevan. Sen sijaan olen kartuttanut pysyvien tautien kokoelmaani kahdella uudella. Oliko lupaus siis pelkkää lapsellista unta, toivekuvaa? Saattoi olla niinkin, mutta en voi olla ajattelematta sitä, että paranemistani lupaava Vapahtaja jätti minut samanaikaisesti enkelin suojaan. Enkö olekin jokaisessa elämäni kriisissä saanut huomata, että jokin tai joku on vetänyt lopulta kivulleni rajan? Entä jos Jeesuksen lupaama paraneminen onkin läheisyyttä, sitä, että hän ei jätä meitä yksin musertumaan haavojemme alle? Oli miten oli, minua kantaa ajatus siitä, ettei Jumala lähettänyt minua yksin sille liukkaalle ja kiviselle tielle, jota on täytynyt maan korvessa sisin verillä kulkea.

En tiedä näenkö tässä ajassa enää enkeleitä, mutta kaiken taistelun keskellä on hyvä tietää suojelijoita olevan. Ja opastajia! Niin monet kerrat on käynyt toteen Jesajan kirjan sana: ”Aina kun olet eksymässä tieltä, milloin oikeaan, milloin vasempaan, sinä omin korvin kuulet takaasi ohjeen: Tässä on tie, kulkekaa sitä.” (Jes. 30:21) Luulen, että kuullaksemme Jumalan sanansaattajia meidän on uskallettava olla hiljaa silläkin uhalla, että joudumme lopettamaan selittelyn ja kohtaamaan jotakin kipeää, kenties oman syyllisyytemme. Ei liene väliä sillä miellämmekö tuon pysäyttävän ja oikeaan opastavan äänen omatunnoksi, Pyhäksi Hengeksi vai enkeliksi, pääasia on, että se ohjaa meitä Jumalan tahdon tielle. Armoon ja totuuteen. Vapauteen. Askel kerrallaan.

”Pysähdy
odota
kuuntele.
Se on tässä lähellä:
perhosen lento
pääskysen kaari.
Ilo.
Ja laulu. Lähellä.
Ihan lähellä.”
-Maaria Leinonen

...olemme kaikki hiljaa kätketyt...

2010-09-23T09:01:00.002+03:00

”Ei tuskalla, kuolemalla ole viimeistä sanaa. Sanan viimeisen, voittoisimman sanoo elämä”, luin kauan sitten postikortista. Seuratessani yhden ystäväni murenemista työpaikkakiusaamisen alla ja toisen hiipumista sairauteen, lukiessani masennuksen vangitseman läheiseni kuolemaa kaipaavia viestejä, nähdessäni lähipiirissä rikkoutuneita ihmissuhteita ja yksinjääneiden epätoivoa sekä valtavan paljon uupumista ja eksyneisyyttä, kuullessani yhä uusia uutisia väkivallasta ja Luojan luoman maailman vähittäisestä tuhosta ja kompastuessani päivittäin liian pieniksi käyneistä tavaransäilytystiloista lattioille pursuilleeseen itsekkyyteeni en voi olla kyseenalaistamatta tuota mieleeni pyrkivää toteamusta. Kyllä tässä maailmassa näyttää paha saavan palkkansa bonuksineen ja hyvä jäävän nuolemaan näppejään.

Ja kuitenkin... Keskitysleirillä kirjoitetaan virsi Hyvyyden voiman ihmeellisestä suojasta, sodan keskellä saa alkunsa myös satu Pessistä ja Illusiasta: ääripäiden ystävyydestä ja tästä syntyneestä uudesta. Eriväriset lapset löytävät leikistä yhteisen kielen. Kaksi kotia tarvitsevaa kissaa muuttaa perheeseen, jossa ihmisillä on tyhjä syli. Samalla tavalla särkyneet uskaltavat katsoa toistensa haavoja ja jäädä rinnalle. Avataan voittoa tavoittelematon kahvila olohuoneeksi kaikille. Seurakunta ottaa käyttöön ehtoollisvieraanvaraisuuden, joka antaa ateriayhteyden virallisten erimielisyyksien yli. Koivuissa on kultaisia vanoja ja vaahterat punehtuvat syksyn suudelmasta. Naapuri kutsuu kahville, toinen vilkuttaa ohi mennessään.

Kuolema, pimeys pitää niin isoa meteliä itsestään, että se ei osaa ottaa lukuun pieniä valonvirtoja, voikukansitkeitä. Se ei ymmärrä herkkänä tyhjyyden yllä värisevää Jumalan Henkeä, ei puusepän perheeseen syntynyttä ristin miestä. Se pullistelee voitonvarmuuttaan eikä siksi kuule, miten Jumalan sydän lyö kaiken alla muistuttaen pikku pilkahduksina Valon Valtakunnasta: Vaikka tuska levittäytyisi kuinka suureksi, se on aina voitettu. Sille tekee ääret itse ääretön Rakkaus, jonka jatkuvasti elämää luovissa käsissä kaikki oleva lepää.

Ties kuinka monennen kerran laulan täälläkin blogissani virttä 600:

"Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan, olemme kaikki hiljaa kätketyt. Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan. Yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman, niin että uuden virren sävelillä kuulemme kansasi jo laulavan."

Getsemane

2010-09-16T21:56:00.002+03:00

”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.” Luukas 22:42

”Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois.” Entä jos katkerin malja ei ollutkaan enää edessäpäin? Jospa se oli jo juotu, kun tahto taipui seuraavaan rukoukseen: ”Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.”

...ja jotain jää taakse

2010-09-10T08:43:00.003+03:00

On aika taistella ja aika surra. Jossain vaiheessa huomaat taistelleesi itsellesi oman tilan, siemenen kokoisen ja herääväsi öisin ahdistuksen sijaan orastavaan vihaan, joka raivaa kasvutilaa edelleen. Tässä sisäisessä pesässä sinulla on tilaa myös huutaa ulos hämmennyksesi valtavasta tunneaallokosta, jonka he onnistuvat ristiriitaisilla viesteillään sinussa nostamaan. Sen pesän hiljaisuudessa saat surrakin, ensin sitä, että olet menettänyt heidät, lopulta sitä, ettei mitään ihmissuhteita todellisuudessa ollutkaan, sillä kumpikaan osapuoli ei ollut todellinen ihminen: heille sinä olit jatke, väline pysyä koossa, sinä sait heistä vain tarkkaan valitun naamion koukkuja täynnä olevine imartelusanoineen.

Lopulta taistelet itsesi kanssa: katkeruus, joka oli heidän käyttövoimaansa, alkaa kasvaa myös sinussa, sillä janoat asioiden asettamista oikeille paikoilleen, oikeudenmukaisuutta. Olet katkera heille, heidän hovilleen, itsellesi, viimein myös Jumalalle kunnes uskallat vihastua ja kitkeä terveellä suuttumuksellasi katkeruuden juuren. Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä ja viimeinen nousu on kaikista kipein: joudut luopumaan toiveistasi ja toivostasi, antamaan pois uskosi ja rukouksesi, hyväksymään sen tosiasian, että maailma on epäreilu paikka eikä kaipaamiasi ihmeitä todennäköisesti koskaan tapahdu. Ja että Jumala ei ole sinulle mitään velkaa.

He jatkavat pelejään muiden kanssa. Sinä haparoit kyynisyyden ja tyhjyyden välimaastossa, uskonkriisissä, kykenemättä näkemään suuntaa. Yhtäkkiä pimeyteesi tulee valkeus: ymmärrät, että kykenet erottamaan oikean ja väärän. Käsität, että olet vahvemmilla kuin he, sillä olet päättänyt pysyä totuudessa silloinkin, kun olisi ollut helpompaa suostua valheeseen. Yhtäkkiä et enää välitäkään siitä, näkeekö kukaan koskaan heidän naamioidensa taakse – tärkeämpää on, että sinä et suostu pitämään naamioita. Tärkeämpää kuin tulla kohdelluksi oikein on tehdä itse oikein, myös itselleen.

Viimein tulee yö, jona et herää ahdistukseen etkä vihaan, et pelkoon etkä suruun vaan käsittämättömän suureen rauhaan, Kyyhkysen siipien havinaan. Nousu on takana, maisema avautuu avarana ja tuuli on raikas. Ymmärrät, että paluuta niihin yhteisöihin, joissa he vaikuttavat ei ole, mutta että sinä olet vapaa.

Jotain sentään on

2010-09-09T21:27:00.002+03:00

On ihmisiä, joiden kanssa ns. tavallisten pelisäännöt eivät toimi. Heidän sanansa ja tekonsa ovat liukkaita kuin saippua eikä niistä tahdo saada otetta, mutta he pyrkivät tarttumaan sinun sanoihisi ja tekoihisi, muovaamaan niitä omia tarpeitaan vastaaviksi. Heiltä puuttuu synnintunto ja syyllisyytensä he käsittelevät kaatamalla sen sinun päällesi. He eivät sääli, mutta tunnistavat kyllä säälin toisessa – ja hyödyntävät sitä häikäilemättä. Yrittäessäsi selvittää ristiriitoja heidän kanssaan huomaat, että heidän mielestään et ainoastaan ole väärässä vaan olet myös itse väärä.

He ovat hyvin taitavia omassa pelissään: hyviä niille ”hyville”, jotka tukevat heitä ehdoitta, mutta ne ”pahat”, jotka rohkenevat kyseenalaistaa heidän maailmaansa saavat heiltä päälleen sellaista pahuutta, jota on mahdoton itse kokematta ymmärtää. He hallitsevat hajottamalla: keräävät tuekseen ”pyhien” joukon, johon kuulumisen annetaan ymmärtää olevan aivan erityinen kunnia ja erottavat näistä jatkuvia ilkeitä vihjailuja viljelemällä ne ”saastaiset” (kylmät, epähengelliset, moraalisesti arveluttavat, kiittämättömät, hysteeriset, dramaattiset – mikä milloinkin on sopivaa), joiden seuraan ei ole soveliasta mennä ja joita vastaan he manipuloivat ”pyhiä” puhumaan. Yksin heillä on valta jaotella ja armotta he pudottavat pyhästä pahaksi sen, joka uskaltaa katsoa näiden luokittelujen yli tai muuten loukata heidän mielipiteidensä koskemattomuutta.

Heidän kanssaan ei voi puhua asioista, koska asiat ovat sitä, mitä he haluavat niiden olevan. Heidän kanssaan ei voi ratkoa ongelmia, koska heille sinä olet ongelma. Työnohjaukset, perheterapiat tai konsultit eivät heidän kanssaan kanna hedelmää, koska heillä ei ole aikomustakaan etsiä yhteisiä ratkaisuja vaan ainoastaan hakea tukea omalle sairaalle maailmalleen. Valitettavan usein he saavat esimiehen, työtovereiden, sukulaisten, tuttavien tuen, koska heidän naamionsa on äärettömän hyvin suunniteltu ja heidän pimeytensä joko osuu vain lähimpiin tai sitten se pelottaa niin, ettei kukaan rohkene asettua heitä vastaan.

Heitä vastaan sinä jäät yksin. Sinua sivalletaan, sinut tallataan ja muserretaan, mutta syyllisyyden he jättävät sinulle. Heissä ei koskaan ole mitään pahaa, päinvastoin he ovat sinut murskatessaan korostaneet omaa pyhyyttään ja rakkaudellisuuttaan sinun pahuuttasi vasten. Kun ryömit minuutesi rippeitä keräten pois, huomaat, että heidän pimeytensä ei suinkaan tyhjentynyt sinuun, vaan pian he taistelevat seuraavaa ”ongelmaa” vastaan. Uusi miniä, ystävä tai työtoveri nimittäin osoittautuu lopulta heidän silmissään aivan yhtä pahaksi kuin sinä, sillä heidän sisimmässään on jatkuvaa pönkittämistä ja kehua kaipaava särkynyt lapsi, ja niin sinä katsot avuttomana vierestä, miten yhä uusi ihminen murenee, jollei ymmärrä tai voi paeta aikuisen ulkokuoressa elävää uhmaikäistä.

Sinä säälit tätä lasta, mutta he eivät kykene säälimään sinua. Sinä annat anteeksi, mutta he jäävät ikuisiksi ajoiksi velkomaan sinulta jotakin kauan sitten menettämäänsä eivätkä ikinä unohda, että et suostunutkaan enää antamaan elämänvoimaasi sen mustan aukon täyttämiseen. Todellinen sovinto heidän kanssaan on mahdotonta, sillä he eivät näe sinua vaan mahdollisen hyödykkeen eikä heillä ole oikeastaan itseäänkään. Sinä siunaat, mutta he väittävät sinun kiroavan ja jos jäät vakuuttelemaan hyvää tahtoasi heihin nähden, joudut lunastamaan tuon vakuutuksen pikkuhiljaa yhä kalliimmalla hinnalla. Heidän kanssaan ei ole mahdollista olla läheinen itsensä säilyttäen.

Sinä tiedät tämän kaiken, mutta kuitenkin uskot, toivot, rukoilet vuodesta toiseen. Lopulta sinulla ei ole enää uskoa eikä toivoa – ne ovat kadonneet täydelliseen muuttumattomuuteen, jatkuviin pettymyksiin ja sen ymmärtämiseen, että edes Jumala ei sinua heitä vastaan puolusta. Lopulta sinulla ei ole enää rukouksiakaan, sillä sanoista on tullut tyhjää helinää etkä enää kykene uskomaan, et edes toivomaan, että sinua kuultaisiin – tai että sinulla olisi väliä.

Jotain sentään on, jotain, mitä he eivät ole pystyneet sinulta riistämään. Jossakin sydämesi kipupisteessä itkee haavoittunut Kristus, itkee ja rukoilee, uskoo ja toivoo sinunkin puolestasi. Ottaa haavasi omiensa suojaan, sanoo: Minä tiedän.

Sinun tahtosi

2010-08-26T21:18:00.001+03:00

”Silloin kun en itse jaksa rukoilla
kun on sydämeni tyhjä sanoista,
tule sinä Jeesus, hiljaa rukoile,
kanna kuivuudesta ilon lähteelle.

Silloin kun en itse jaksa uskoa,
kun on sydämeni liekki hiipuva,
tule sinä Jeesus, usko minussa,
pimeyteni valtaa taivaan valolla.”

Anna-Mari Kaskinen

”If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will”

Leonard Cohen

Se vanha tuttu vaikein: Tapahtukoon Sinun tahtosi. Silloinkin, kun se jättää elämän raadolliseksi ja kipeäksi. Silloinkin, kun minä tahtoisin toisin. Silloinkin, kun en jaksa uskoa Sinun tahtoasi hyväksi ja uskoni Sinuun on vain jatkuvasti hiipuva liekki. Silloinkin, kun vuosien rukoukset ovat tyhjentäneet minut sanoista enkä enää osaa tai uskalla pyytää. Silloinkin: Tapahtukoon Sinun tahtosi.

Olkoon niin, Isä, kuin Sinä tahdot. En aina ymmärrä, en hyväksy. Silti: Tapahtukoon Sinun tahtosi. Enää en rakasta Sinua sen hyvän tähden, jota annat, vaan itsesi tähden. Auta minua! Anna minun rakastaa Sinua silloinkin, kun näytät jättävän rukouksilleni vastaukseksi vain hiljaisuuden. Anna minun rakastaa Sinua, vaikka en jaksakaan.

Tahdon rakastaa Sinua. Koko sydämestäni, sielustani ja mielestäni, kaikella ymmärrykselläni ja varsinkin ymmärtämättömyydelläni. Herra, Herra, jätän käsiisi kaiken pettymykseni, lupaukset, joihin olen halunnut uskoa. Enää en katso vain lahjoihisi, vaan Sinun pyhiin kasvoihisi, joiden edessä en kestä. Tapahtukoon Sinun tahtosi!

vaihtokauppa

2010-07-01T21:10:00.000+03:00

Viime yönä näin erikoisen unen: Katsoin olkani ylitse ja näin miehen, joka kysyi: ”Mitä Jumala näkee minussa?” Hän oli paljossa ryvettynyt ja sanoi pelkäävänsä kaikkinäkevän Jumalan katsetta, epäröi mennä Jumalan eteen, koska tunsi olevansa liian saastainen kestämään Pyhän katseen alla. Sain hetkellisesti nähdä miehen sisimpään, tämän synnit ja käsitin, miten pohjaan asti Jumalan katse yltää. Sitä suuremmilta tuntuivat sanat, jotka nousivat itsestään huulilleni: Jumala näkee sinussa poikansa Jeesuksen. Hän näkee sinussa rakkaan poikansa.

Herättyäni olin vielä hämmentyneempi kuin unessa. Miten ihmeellinen onkaan armo! Kuten U2:n laulaja Bono World Magazinen artikkelissa sanoo: "It's a mind-blowing concept that the God who created the Universe might be looking for company, a real relationship with people, but the thing that keeps me on my knees is the difference between Grace and Karma. - - I'm holding out for Grace. I'm holding out that Jesus took my sins onto the Cross, because I know who I am, and I hope I don't have to depend on my own religiosity."

Imago Dei lauloi aikoinaan kristinuskon ytimen: ”Minun on synnit ja sinun on pyhyys. Tehdäänkö autuas vaihtokauppa?” Siinä missä Karman lain alla elävä räpiköi epätoivoisesti itse irti pahuudestaan ja jää tekojensa tuomion alle, armon alla elävä on realisti: hän tunnustaa oman raadollisuutensa ja jättää sen päivittäin ristin juureen.

Mitä muuta kristinusko on kuin loputonta huutoa: ”Minä uskon. Auta minua epäuskossani!” Ei ole paljaampaa uskontunnustusta. Tiedän kuka olet ja kuka minä sinun edessäsi olen. Jättäydyn käsiisi.

Valheen jäljet

2010-06-10T11:34:00.002+03:00

Helsingin piispaksi juuri valittu Irja Askola kertoo uusimmassa (9.6.2010) Kirkko ja Kaupunki -lehdessä, että hänen tukijoistaan oli vaalikampanjan aikana levitelty valheita. Kenties nämä ihmiset itse uskoivat puheisiinsa, sillä he tuntuvat pitävän Askolaa Saatanan kätyrinä. Todennäköisempää kuitenkin on, että valheita on levitelty tietoisesti, tarkoituksena mustamaalata itselle epämieluisaa piispaehdokasta.

Samaisen Kirkko ja Kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kirjoitti keväällä (21.4.2010) lehteensä pääkirjoituksen, jossa ilmoitti messut mielestään aneemisiksi ja arveli syyksi naisten pappeuden vastustajia, joiden vuoksi pappien piti laukoa latteuksia saarnanuotilla. Toimintatapa on sama kuin Irja Askolan vastustajilla: Itselle epämieluisaan ihmiseen/ ryhmään liitetään perusteettomasti negatiivisia asioita, toisin sanoen mustamaalataan.

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan, mutta ne voivat olla myös kipeät. Eräs seurakunnassa työskentelevä ystäväni näki työyhteisössään ongelmia – ja pian liikkui huhu, että ystäväni on sekaantunut okkultismiin. Tämä seurakuntapaikka oli ystäväni ensimmäinen, joten valhe iski haavan hänen muokkautuvaan hengellisen työn tekijän identiteettiinsä. Itse jouduin loppuunpalamiseni jälkeen usean vuoden ajan purkamaan niitä valheita, joita minulle oli työyhteisössäni yritetty syöttää: että ongelmat joita näin, eivät olleet todellisia vaan minulla itselläni oli ongelmia. Vuosia ja anteeksipyyntöjä on ottanut myös niiden valheiden purkaminen, joita olin joistakin työtovereistani suostunut uskomaan ja prosessi on edelleen kesken.

Edellä mainituissa tapauksissa on saatettu ajatella, että tarkoitus pyhittää keinot. Ne, joista valehdellaan ovat vastustajien mielestä ei-toivottuja eli pahoja ja se jollakin kummallisella logiikalla oikeuttaa valehtelemisen. Kymmenen käskyn laki on kuitenkin varsin ehdoton tässä asiassa: ”Älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi”.

Käsky ei ole turha. Ihmiset ovat erilaisia, mielipiteet ovat erilaisia ja tavat ovat erilaisia, mutta valhe rikkoo kaikkialla sekä sitä, josta valehdellaan että sitä, joka valehtelee. Perättömät puheet ja huhut, tarkemmin ajattelematta lyödyt leimat, vaikenemalla hyväksytyt vihjailut tapaavat yleensä paisua ja pian niistä kerrotaan jo faktoina, ”kaikkihan tietävät että...” Kirkollisissa piireissä puhutaan fundamentalisteista, liberaaleista, homofoobikoista, naisten vihaajista, telaketjufeministeistä, leipäpapeista, hihhuleista, hengettömistä jne. kuulematta ja kunnioittamatta itse ihmistä. Valheen kohteella on totuuden paljastamiseksi aikamoinen risukko raivattavanaan ja aina jää joku sitkeä verso elämään. Vielä synkempi tiheikkö on kuitenkin valehtelijan tiellä, sillä valhe vaatii yleensä tuekseen uusia valheita, joista jokainen sitoo kertojaansa yhä tiukemmin pimeyteen.

”Jumalan sana on elävä ja väkevä. Se on terävämpi kuin mikään kaksiteräinen miekka, se iskee syvään ja viiltää halki sielun ja hengen, nivelet ja luiden ytimet, se paljastaa sisimmät aikeemme ja ajatuksemme. Jumalalta ei voi salata mitään. Kaikki, mikä on luotu, on avointa ja alastonta hänelle, jolle meidän on tehtävä tili.” (hepr. 4:12-13) Jumalan sana voi pelottaa, koska se on pyhää ja terävää valoa, joka ei jätä pienimmällekään pimeydelle tilaa. Se näyttää synnin synniksi. Jumalan sana on kuitenkin myös hoitavaa ja lempeää valoa, jossa ei enää tarvitse pitää kiinni valheista, ei esittää mitään. Se näyttää armon armoksi.

Se on armon ja totuuden valoa, jossa pysymällä meillä on yhteys toisiimme (1.Joh.1:7), silloinkin, kun olemme keskenämme täysin eri mieltä. Se on valoa, joka parantaa valheen jäljistä.

Iltahämärissä

2010-05-20T21:54:00.002+03:00

Välillä en ehdi kirjoittaa, välillä ei tunnu olevan mitään sanottavaa. Nytkin vain ihmettelen parvekkeelta sisään hiipivää iltahämärää, joka kantaa kasvun tuoksua ja lintujen ääniä. Kaikki on niin levollista, tasapainossa.

Sanoilla on aikansa ja paikkansa. Joskus on kuitenkin riisuttava sanatkin, astuttava niiden läpi johonkin syvään ja avaraan. Suostuttava selittämisen sijaan selitettäväksi. Kun päästää irti tarpeestaan lokeroida, hallita, analysoida ja asettuu osaksi kaikkea olevaa, omalle paikalleen, saa huomata miten onnellisen pieni ja mitätön itse asiassa on. Alkaa ymmärtää, ettei kannattelekaan maailmankaikkeutta, ei edes tämän maailman murheita.

Tässä minä vain olen ja hengitän iltahämärää. Siinä on kaikki tarpeellinen.

Vihertää...

2010-05-07T11:21:00.002+03:00

Taas se tapahtui, lähes huomaamatta. Ikuisilta vaikuttaneet lumimassat katosivat, illoista tuli valoisia ja yhtäkkiä kuulin ensimmäisen linnunlaulun. Kirkas lirkutus virtasi ylitseni puhtaan veden lailla, kun kävelin saunan jälkeen pihan halki. Pysähdyin pyhän kosketukseen.

On mahdotonta olla uskomatta luomiseen, kun mullan tuoksusta nousevissa kasveissa, pullistuvissa silmuissa, vihertyvässä nurmikossa ja puiden oksilla kevätlauluja pulppuavissa linnuissa kuulen Jumalan sanan: "tulkoon". Mihin katsonkin, näen Hänen kätensä jäljen, kuulen luomisen riemua uhkuvan Taiteilijan äänen. Ja minun henkeni iloitsee yhdessä Hänen Henkensä kanssa, hymyilee nähdessään: tämä on hyvä.

Hildegard Bingeniläinen ajatteli Pyhän Hengen vihreäksi valoksi. Miten minä voisin olla uskomatta Hengen työhön, kun koko maailma vihertää, minä myös?

Siunatkaa, älkää kirotko

2010-04-23T18:16:00.002+03:00

Luettuani keskiviikkoisen Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksen en tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa. Lehden päätoimittaja Seppo Simola väitti kirkon aneemisten messujen mahdolliseksi selitykseksi sitä, että niihin osallistuu naispappeuteen kriittisesti suhtautuvia. Tällaisen vähemmistön miellyttämiseksi pappien on kuulemma jätettävä teologinen terävyytensä sakastiin ja puhuttava saarnanuotilla latteita fraaseja.

Ongelmallisia Simolan väitteet ovat mm. seuraavista syistä: Ensinnäkin nämä parjatut naisten pappeuden vastustajat kokoontuvat pääsääntöisesti omissa messuissaan (joihin muuten osallistuu myös kirkkoihin kaivattuja nuoria aikuisia), eivät niinkään paikallisseurakuntien messuissa. Toiseksi saarnanuottia ja latteuksia (tosin myös hyviä saarnoja) kuulee (papin sukupuolesta riippumatta) varsin tasapuolisesti eri seurakuntien jumalanpalveluksissa ympäri Suomen, ja jos naisten pappeuden vastustajien on ehdittävä olla niistä kaikista vastuussa heidän on joko täytynyt keksiä joulupukin ajankäytön salaisuus tai lakata olemasta Simolan väittämä vähemmistö. Kolmanneksi oma kokemukseni esimerkiksi naispappeuden vastustajiksi leimautuneiden Sley:n ja Kansanlähetyksen tilaisuuksista puhuu painavasti Simolan väittämää aneemisuutta tai teologista latteutta vastaan.

Tekstissään Simola esittää myös näiden ”aneemisten ja latteiden” seurakuntien vastapainon: ”Onneksi on olemassa messuja ja seurakuntia, joissa voi tuntea tulevansa kohdelluksi täyspäisenä aikuisena, joissa on lupa uskoa mitä uskoo ja epäillä mitä epäilee - - ” On aika rajua antaa ymmärtää, että naisten pappeuteen kriittisesti suhtautuvat eivät joko ole täysipäisiä tai kohtele toisia sellaisina tai että heidän seurakunnissaan ei olisi tilaa uskon ja epäuskon kamppailulle. Kun itse olen ollut mukana aiemmin mainittujen järjestöjen toiminnassa olen kohdannut ihan tavallisia ihmisiä, joista osa on edelleen ystäviäni. Kukaan heistä ei koskaan ole katsonut tarpeelliseksi kyseenalaistaa minun järkeäni tai uskoani senkään jälkeen, kun olen paikkakunnan vaihdoksen myötä siirtynyt naisten pappeuden hyväksyvään seurakuntaan – ei edes silloin, kun itse aloin opiskella teologiaa. Myöskään minä en pidä tarpeellisena aliarvioida heidän ajattelukykyään tai vakaumustaan huolimatta siitä, että tiedän heidän pitävän mahdollista pappisvihkimystäni vääränä.

”Miten kirkkoon rakennetaan rauhaa, kun kaikilla rauhanrakentajilla on nenät täynnä herneitä?” kysyi eräs tuttavani osuvasti. Myönnän itse raivostuneeni lukiessani Seppo Simolan tekstiä ja ymmärrän omasta reaktiostani käsin hyvin sen, että ylilyöntejä on tapahtunut molemmilla puolilla ”rintamalinjaa”. Milloin on kielletty ehtoollinen naisten pappeuden hyväksyvältä piispalta, milloin haukuttu naistenvihaajiksi vanhalla virkakannalla olevia. Surullista! Samaan aikaan tekisi kuitenkin mieleni nauraa omalle tyhmyydellemme: Annamme Riidankylväjän ja Valheiden isän pyörittää kirkkoamme emmekä ehdi huomata sitä siksi, että meillä on niin kiire mätkiä toisiamme.

Tosiasia on tämä: Kirkossamme, jota niin mieluusti kansankirkoksi kutsumme on kansaa, joka puoltaa naisten pappeutta ja kansaa, joka vastustaa sitä. Tilanne tuskin tulee koskaan muuttumaan, joten tässä ristiriidassa pitäisi löytää hedelmällinen tapa elää. Ensimmäinen askel voisi olla se, että ryhtyisimme kiroamisen sijaan siunaamaan. Se on käynyt selväksi, ettemme voi hyväksyä toistemme tekoja ja siunata niitä, mutta tekojen takana on kuitenkin ihminen. On turha puhua yleviä sanoja ekumeniasta saati maailmanrauhasta, jos meillä ei ole kanttia ojentaa kättämme siunaukseen edes tämän kirkkomme sisäisen rajan yli.

Että olisimme yhtä

2010-04-16T11:37:00.002+03:00

Kuuntelin hymyillen, kun kirkkohistorian luennoitsija helluntailaisuuden synnystä kertoessaan kuvaili kielillä puhumista sanalla hurmoksellinen. Kenties se on sitäkin, samaan tapaan kuin linnunlaulu hiljaisessa kevätillassa on hurmoksellista. Linnunlauluna minä rukouskieltäni nimittäin aina ajattelen, Pyhän Kyyhkyn sirkutuksena. En tiedä, miten helluntailaiset kielten lahjan tyypillisesti ajattelevat, itse olen luterilainen.

Voin oikeastaan saman tien paljastaa jotakin: En usko tyypillisiin helluntailaisiin tai tyypillisiin luterilaisiin, en myöskään tyypillisiin katolisiin tai tyypillisiin ortodokseihin, vaan rajat rikkovaan Jumalaan. Tunnustan toki eri kirkkokuntien ja kristillisten järjestöjen taustalla vaikuttavat ajatukset ja ilmiöt, mutta ihmisiä on turha ehdottomasti lokeroida, koska Jumalan Henkikään ei tee niin.

Meitä kristittyjä on niin monenlaisia. Mikä yhdelle on omaa ja kotoisaa, on toiselle vierasta ja outoa. Kaikkea erilaista ei kuitenkaan automaattisesti kannata tuomita vääränä. Ei Jeesus ihan vain lämpimikseen rukoillut sitä, että hänen omansa olisivat yhtä! Kullekin meistä on nimittäin annettu aavistus Jumalan rikkauksista ja yhdessä omistamme ne kaikki. Rikkoessamme välit joihinkin kristittyihin, peitämme aina myös osan Jumalasta, sillä Herra kirkastaa kasvonsa meille toisissamme.

Varma perusta

2010-04-08T23:07:00.003+03:00

Ei kannata, ei siitä kuitenkaan tule mitään. Aurinko ei paistanut eilenkään, terapia ei varmaankaan auta, ilmastonmuutos tulee joka tapauksessa, yksi reilun kaupan banaani ei pelasta maailmaa, en ole ennenkään oppinut, maailmanloppua kohti tässä ollaan menossa oli miten oli, haaveet kaatuu. Turha yrittää.

Poikki! Tämä levy on jo kuultu, kokeilehan toista. Ihan vain vaihteeksi. Miltä kuulostaa: "Jumalalle on kaikki mahdollista!" "Katso, minä luon uutta." "Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi." "Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet - - Jumala sanoi: Tulkoon valo! Ja valo tuli." "Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa" "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." "Jumalalle ei mikään ole mahdotonta!"

"Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä. - - Usko sai Abrahamin tottelemaan Jumalan kutsua ja lähtemään kohti seutuja, jotka Jumala oli luvannut hänelle perintömaaksi. Hän lähti matkaan, vaikka ei tiennyt, minne oli menossa" (Hepr.11:1,8). Siitä tässä on kysymys: ensimmäisestä askeleesta. Ei ole sinun vastuullasi, mihin se vie, mutta sinun vastuullasi on ottaa se Kutsujaa kohti. Tee se, mikä on oikein ja jätä loput Jumalan huoleksi, niin seisot varmalla perustalla.

Tuhlaajapoika

2010-04-01T17:28:00.003+03:00

Keskustelu alkoi yksinkertaisesta kysymyksestä: "Tiedättekö tuleeko bussi kohta?" Siististi pukeutunut mies ei teititellyt minua, pysäkillä oli muitakin. Hymyilin: Parin minuutin kuluttua. "Hyvä, hyvä." Hiljaisuus. "Tiedättekö mitä tänään tapahtuu?" No mitä? "Jätän kaiken: työpaikan, asunnon ja lähden Espanjaan!" Hän oli humalassa, joten en ensin kiinnittänyt sen kummempaa huomiota uhoamiseen, hymyilin vain. Vasta kun hän alkoi puhua katkenneesta parisuhteesta, valpastuin. "Kahdeksan vuotta olin upean naisen kanssa, taiteellisen ja luovan. Sellaisen joka teki kauneutta." Katsoin, kuuntelin. "Mutta nyt se on ohi, parisuhde, työpaikka, kaikki. Lähden tänään Espanjaan." Miksi Espanjaan? "Muille voi riittää tää tämmöinen tavallinen arki, mutta mä haluan enemmän. Mun täytyy seurata tähteäni!" Tunsin yhtäkkiä itseni tavattoman vanhaksi.

Bussi tuli, mies tuli viereeni istumaan. "Anteeksi nyt kun jauhan tällä tavalla, mutta mun täytyy. Mä meen nyt työpaikalleni sanomaan, ettei tää oo niitten vika. Että ne on hyviä tyyppejä. Mutta mun vaan täytyy lähteä." Oletkohan ihan siinä kunnossa, että kannattaa mennä työpaikalle? "Mun täytyy kertoa niille. Mä lähden tänään. Lennän Espanjaan." Hiljaisuus. Rukoilin mielessäni. "Olin kahdeksan vuotta upean naisen kanssa, taiteilijan. Mutta nyt se on ohi. Tää voi kuulostaa kummalliselta, mutta en enää kestänyt kauneutta, aloin kaivata rappiota." Minussa heräsi äiti: Voi lapsi, lapsi. En tietenkään sanonut sitä ääneen, suunnilleen itseni ikäiselle, annoin sen valua rukouskieleen.

"Mulla on 3000 euroa tilillä, meen Stokikseen ja lennän sieltä Espanjaan." Arvaa mitä? "No mitä?" Vaikka lähtisit miten kauas, yksi asia ei muutu: Otat aina mukaan itsesi. Et voi jättää itseäsi taakse, et koskaan. "Se oli kuule hyvin sanottu. Sä oot kiva tyttö ja sun kanssa olisi kiva jutella enemmän. Mutta nyt mä meen työpaikalle kertomaan koko stoorin. Hyvää jatkoa sulle!" Sulle myös. Siunasin hänet mielessäni.

Joskus minäkin halusin lähteä. Jättää kaiken taakseni. Siitä on kauan, vuosisatoja. En ole enää västäräkki, olen kotka ja näen kauemmas, syvemmälle. Tiedän, ettei itseään pääse pakoon. Ja ettei elämä ole aina muualla, seuraavassa hetkessä, toisessa paikassa. Ja että kauneus on pyhää.

Poika, poika, näen sinut niin monissa kasvoissa: levottoman eksyneen. Milloin haaveilet arjettomasta arjesta, milloin jätät perheesi tavoittaaksesi tähtesi, milloin uppoat uraasi ollaksesi aina vähän enemmän, milloin juot vapautta tuoppi toisensa jälkeen. Tahtoisin vain kutsua sinut kotiin.

3 päivää jälkeen ajanlaskun alun.

2010-03-19T11:35:00.001+02:00

Istuin luentosalin penkkiin varsin väsyneenä, sillä olin edellisinä päivinä yrittänyt tunkea päähäni tietosanakirjaa muistuttavasta teoksesta viitisen tuhatta vuotta kaikkien maailman uskontojen historiaa ja ahdistunut paitsi länsimaisesta ylimielisyydestä, jolla maailmaa oli paloiteltu siirtomaiksi myös länsimaisesta ajattelutavasta, jolla kirjoittaja punnitsi uskontoja lähinnä sosiaalis-eettisinä ja psykologisina ilmiöinä. Lisäksi kurkkuun koski ja silmiä kirveli, joten tuijotin salin edessä seisoskelevaa miestä tympääntyneen epäluuloisena.

Luento alkoi. Muutamien lauseiden jälkeen saliin laskeutui käsittämätön rauha, tyyni hiljaisuus. Mies selitti Jumalan kolmiyhteyttä ja Kristuksen kaksiluonto-oppia selkeästi ja älyllisesti, mutta yhtä aikaa myös jollakin järjen ylittävällä tasolla, joka ei kuulunut sanoissa vaan tuntui hengessä. Ihan kuin vastauksena mielessäni pyörineeseen kysymykseen luennoitsija totesi, että dogmatiikan ja hengellisen elämän erottaminen toisistaan on vasta valistusajan keksintö. Valistus, ”Enlightenment”, puolestaan on luottamista ihmisen järjen valoon, joka ei riitä selkiyttämään hengellistä todellisuutta. ”Hengellisiä asioita on katsottava hengellisessä valossa.” Mies myös totesi painokkaasti muuttavansa Siperiaan siinä vaiheessa, kun kristillisyys Suomessa muutetaan pelkäksi etiikaksi.

Sen luennon aikana käsitin, miltä ahtaissa kukkaruukuissa könöttäneistä kasveista voi tuntua, kun ne kevään kynnyksellä saavat ympärilleen tuoretta multaa ja tilaa juurilleen. Niin uskontotiede kuin kurkkukipukin karisivat jonnekin merkityksettömyyteen ja hengitin vapaasti Jumalan läsnäoloa.

Kreikkalaisessa ajattelussa tunnetaan määrällisen kronos-ajan lisäksi laadullinen kairos-aika, jolla tarkoitetaan tärkeätä, muuttavaa hetkeä kahden ajanjakson välissä tai hetkeä, jona Jumala toimii. Kronologisesti ajateltuna istuin luennolla 1,5 tuntia. Kairos-ajattelun mukaan kävelin sisään saliin eri aikakautena kuin poistuin sieltä. Minulle oli näytetty suunta.

Olisiko aika?

2010-03-11T17:36:00.002+02:00

Me Suomen evankelis-luterilaiset olemme saaneet uuden arkkipiispan. Kari Mäkisen valinta on kuohuttanut tunteita ja keskustelupalstoilla luvataan sekä liittyä kirkkoon että erota siitä: toisille totuus on voittanut, toisille pimeys syventynyt. Vaalin toisenlainen lopputulos tuskin olisi muuttanut kommentteja, eroavat ja liittyvät vain olisivat vaihtaneet paikkaa keskenään.

Tekee mieleni lainata muinaista ajattelijaa: ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) Kirkon historiassa on parin tuhannen vuoden ajan milloin kenellekin näytetty ovea, vainotuista on tullut tilaisuuden tullen vainoojia, voittajat ovat osoittaneet oikeaoppisuutensa murskaamalla häviäjät. Kuitenkin Matteus muistaa Jeesuksen sanoneen: ”rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta” ja efesolaiskirjeessä opetetaan:”emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan” (efe 6:12).

En ole samaa mieltä Kari Mäkisen kanssa kaikesta, mutta niille, jotka kehottavat uuden arkkipiispan takia jättämään luterilaisen kirkon uppoavana laivana sanon: kirkko ei ole yhden(kään) ihmisen varassa. Arkkipiispa on toki suunnannäyttäjä ja vastuunsa takia tarvitsee aivan erityisesti seurakuntalaisten rukouksia, mutta kirkon perusta on itse Kristus. Aion jättää kirkon, johon minut on kastettu ja kutsuttu ainoastaan siinä tapauksessa, että Kristus-kallio murenee alta.

Eikö ”pimenevä aika” pelota minua? Kyllä, mutta en usko ajan pimenneen Kari Mäkisen myötä vaan olleen pimeä siitä asti, kun ihminen otti todesta Kiusaajan kuiskutukset ja kyseenalaisti Jumalan sanomiset. Meitä ei kuitenkaan ole käsketty pakenemaan vaan elämään todeksi Jumalan Valtakuntaa. Hyvänen aika, jos kirkko on mielestäsi pimeä, ota lamppusi pois vakan alta ja ala loistaa! Anna Pyhän Hengen valua rukouksina kirkkosi ylle, rakasta seurakuntaasi teoin ja totuudessa, ei nyt ole aika palaa omassa pyhässä pikku nurkassasi!

Voisiko vihdoin olla aika lopettaa luterilaisen kirkkomme kiroaminen milloin hengettömänä, milloin ahdasmieleisenä ja alkaa siunata sitä osana Kristuksen maailmanlaajuista ruumista?

Kauneuden kosketus

2010-03-04T09:37:00.004+02:00

"Jos tahdomme etsiä Jumalaa, voimme hyvin aloittaa kauneudesta."
- Owe Wikström

Lukiessani kirkkohistorian esseetäni varten Hildegard Bingeniläisen elämästä ja ajatuksista ilahduin erityisesti siitä, miten kokonaisvaltaisesti Hildegard koki Jumalan. Luostarissa 8-vuotiaasta asuneella nunnalla oli varmasti rukoushetkien ja messujen rytmittämä elämä ja hän tunsi Raamattua ja kristittyjen ajattelijoiden kirjoituksia. Hildegard ei kuitenkaan kohdannut Jumalaa vain sovittuina hetkinä, vaan koki ja näki Hänet kaikkialla: Ihmetellessään luontoa ja ihmistä, Hildegard katseli Jumalan kätten jälkeä, säveltäessään ja laulaessaan hän tiesi olevansa Pyhän Hengen virrassa.

Alunperin radiohartaudeksi kirjoitetussa tekstissään Soiva sakramentti Owe Wikström sanoo:"Tietynlaisessa hurskaudessa on otettu etäisyyttä musiikkiin ja taiteeseen. Niitä on pidetty tarpeettomina. Kirjallisuuden ja kauneuden on katsottu johtavan ajatukset pois Kristuksen seuraamisesta." Ja kuitenkin:"Kauneus ei ole pelkästään subjektiivinen tunne, joka vaihtelee makusuuntausten mukaan. Se on objektiivinen todellisuus, joka kertoo Jumalasta."

Olen aina hämmästellyt sitä, että Kristuksen seuraamisen pitäisi olla jotenkin harmaata, vaikka Luojan sydämeltä olevaksi pulpunnut maailma on niin tulvillaan kukkia ja lintuja, tuoksuja ja tuulia. Ahdas portti kyllä karistaa turhat luulot, mutta miksi se karistaisi jotakin itsensä Jumalan olemuksesta? Eikö musiikin, kirjallisuuden, taiteen pikemminkin pitäisi antaa koskettaa, sillä "Pyhää Henkeä, rakkauden ja totuuden henkeä, kuvataan voimana, joka ohjaa taiteilijan kättä."

Siksipä tehtäväksi meille kaikille: Kulje ahtaasta portista ja anna kuvitelmien omasta "vaatimattomuuden" ruokkimasta pyhyydestäsi sekä mielikuvan harmaasta Jumalasta karista pois. Ja vielä: "Etsi musiikkikappale, virsi tai runo, joka koskettaa sinua syvimmin! Ajattele, että et koe siinä mitä tahansa tunnekuohua, vaan elämän hengellisen puolen kosketuksen. Se ei kerro, kuka Jumala on, mutta se kertoo, että Jumala on, eikä se ole vähän."

(Lainaukset: Owe Wikström, Pyhyyden kaipuu, Kirjapaja Oy, Helsinki, 2003)

Vihanta henki

2010-02-26T14:20:00.004+02:00

Korvatakseni ne viikot, joina en ole ehtinyt tai jaksanut blogiani päivittää, lisään tänne nyt vähän ekstraa: Kirkkohistorian esseeni, jonka väkersin viikko sitten. Poistin alaviitteet, mutta lopussa on luettelo kirjoista, joiden pohjalta olen kirjoittanut.

Vihanta henki - feminiinisyys ja nainen Hildegard Bingeniläisen ajattelussa.

Hildegard Bingeniläinen (1098-1179) syntyi aikana, jona naisen ei ollut lupa esiintyä julkisesti saati opettaa. Kuitenkin tämä Reinin Sibyllaksi kutsuttu nunna ja näkijä saavutti vaikutusvaltaisen aseman neuvonantajana, joka kävi kirjeenvaihtoa jopa paavien ja keisareiden kanssa sekä kritisoi niin kirkossa kuin politiikassakin epäkohtina pitämiään asioita. Julkisesti hän korosti oppimattomuuttaan, mutta itse asiassa hänen tietonsa niin luonnosta, teologiasta kuin filosofiastakin olivat laajat ja häntä arvostettiin myös säveltäjänä ja kirjoittajana.

Hildegard oli monitahoinen nainen: toisaalta vahva persoona, joka ajoi itsepäisesti tahtonsa läpi, toisaalta luova ja lapsenomainen visionääri. Hän suhtautui seksuaalisuuteen aikalaisiinsa verrattuna varsin positiivisesti, mutta valitsi sukupuolet ylittävän aseman neitsyenä. Toisten mukaan hän käytti keskiajalla naisellekin sallittua osaa jumalallisen sanan välittäjänä tuodakseen esiin omat ajatuksensa ja oikeuttaakseen ne miehisessä yhteiskunnassa. Toisille hän oli todellinen profeetta, jopa pyhimys. Tarkastelen esseessäni feminiinisyyttä ja naisen asemaa tämän aikansa vaikuttajanaisen ajattelussa.

1100-luvulla alettiin läntisessä kristikunnassa ammentaa vaikutteita Aristoteleen ajatuksista: Ihmisjärkeä sekä tietoa korostettiin ja suhteessa ympäröivään maailmaan omaksuttiin ulkopuolisen tarkkailijan rooli. Myös Hildegard oli luonnontutkija ja lääketieteilijä, mutta hän uskoi ihmisen, luomakunnan ja Jumalan erottamattomaan vuorovaikutukseen. Kaikessa virtasi Hildegardin mukaan viriditas, Jumalasta lähtevä elämänvoima, joka ei suinkaan ollut maskuliinista voimaa vaan pikemminkin feminiinistä rehevyyttä.

Viriditas, vihreys tai vehmaus, joka pohjautui Hildegardin näkyjen elävään valoon, merkitsi Hildegardille paitsi kaiken lävistävää luonnonjärjestystä myös Pyhän Hengen työtä ihmissydämissä. Se oli hedelmällisyyttä, ammentamista Jumalan lähteistä. Joskus Hildegard käytti nimitystä Vihreä Hengestä itsestään. Toisin kuin aikansa miesteologit Reinin Sibylla siis näki Isän ja Pojan rinnalla vaikuttavassa Pyhässä Hengessä Jumalan feminiinisen ulottuvuuden. Lisäksi hän puhui kirkosta hellänä äitinä.

Myös viisaus ja Jumalan rakkauden ääni saivat Hildegardin ajattelussa feminiinisiä ilmenemismuotoja, jotka pohjautuivat Vanhan Testamentin feminiiniseen Viisauteen. Tämä löytö Raamatusta auttoi Hildegardia ilmaisemaan omaa hengellisyyttään, sillä hän ei suinkaan halunnut kirjoittaa uutta teologiaa vaan pysytellä uskollisena Raamatun ja benediktiinien traditiolle.

Huolimatta ajalle tyypillisestä ajattelusta, jonka mukaan naisen tehtävä oli ainoastaan synnyttää Jumalan luomia ihmisiä eli miehiä, Hildegard rohkeni ajatella myös naisen olevan Jumalan luomus. Lisäksi tämä nunna uskoi kummassakin sukupuolessa olevan sekä heikkoutta että vahvuutta. Aristoteleeseen tukeutuen naista pidettiin mieheen verrattuna sekä ruumiiltaan että sielultaan vajaana, mutta kokonaisvaltaiseen tapaansa Hildegard näki eri sukupuolissa vahvuuden eri muodot: Mies oli kyllä fyysisesti naista voimakkaampi, mutta naisessakin oli voimaa, pehmeää ja mukautuvaa.

Naisella olikin Hildegardin ajattelussa olemuksensa mukainen tehtävä: antaa Jumalan tahdolle kasvutilaa itsessään ja ympärillään, valita elämä ja hyvä, luoda tasapainoa. Ruokavalion terveysvaikutuksista kiinnostunut abbedissa myös vihjaisi, että ruuanlaittajana nainen itse asiassa huolehti koko yhteiskunnan hyvinvoinnin perustasta.

Hildegard kutsui naista viisauden taloksi, sillä naisessa yhdistyivät maallinen äitiys ja taivaallinen neitsyys. Neitsyt Maria, ”vihannoivin virpi” oli Hildegardille uusi Eeva, joka otti vastaan langenneen Eevan halveksiman elämän vihreän voiman. Kuitenkaan Hildegard ei rukoillut esikuvaansa Mariaa vaan ylisti tätä inkarnaation lupaaman uuden elämän tähden. Maria oli ”valoisa syli” ja hän symboloikin Hildegardin näyissä taivaan hedelmöittämää maata, joka ei itsessään ollut mitään. Tämä mitättömyys ei tarkoittanut yksinomaan naista vaan koko luotua kaikkeutta, jossa vain antautumalla kuuliaisuuteen voi kantaa hedelmää.

1100-luvulla Neitsyt Marian kultti oli vahvistumassa katolisessa kirkossa, mihin nähden on mielenkiintoista, ettei Hildegard kääntynyt Marian puoleen vaan näki feminiinisiä ominaisuuksia itse Jumalassa. Vaikuttipa kokonaisvaltainen ajattelutapa Hildegardin jumalakuvaan tai jumalakuva kokonaisvaltaiseen näkemykseen maailmankaikkeudesta, niin juuri tämä vuorovaikutuksen ja tasapainon ajatus tuntuu antaneen feminiinisyydelle ja naiselle luontevan aseman Hildegardin ajattelussa: Koska luomakunnan eri puolet täydensivät toisiaan, tarvittiin sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä, sekä miestä että naista.

Aikana, jona naista pidettiin pahimmillaan Paholaisen kätyrinä, Hildegard rohkeni ajatella toisin. Rukouksissaan abbedissa tulee paljastaneeksi paitsi Jumalan keskeisen aseman omassa elämässään myös oman luontevan, keskiajan ajatuksia uhmaavan asemansa Jumalan edessä: ”Jumalani, Sinä olet minut luonut,/ Sinun kauttasi elän ja Sinuun käännän kasvoni,/ kun huokaillen janoan hyvää./ Tunnenhan Sinut Jumalakseni/ ja tiedän vain, että saan palvella Sinua,/ sillä Sinä olet antanut minulle oivalluskykyä.”

Kirjallisuus
Bowie, Fiona & Davies, Oliver.
1997 Hildegard av Bingen. Hennes liv – hennes verk. Stockholm: Bokförlaget Cordia.
Boyce-Tillman, June.
1999 Hildegard of Bingen: A Woman for our Time. Feminist Theology 8. http://fth.sagepub.com/cgi/pdf_extract/8/22/25.
Heinimäki, Jaakko.
1996 Pyhiä Naisia ja muita pyhimysesseitä. Toinen painos. Helsinki: Like.
Heinonen, Meri.
2000 Naismystikot ja sukupuolen ongelma. – Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Helsinki: Gaudeamus.
Idefelt, Benedicta.
2006 Taivaallisia naisia. Helsinki: Suomen Lähetysseura.
Lehmijoki-Gardner, Maiju.
2007 Kristillinen mystiikka. Läntinen perinne antiikista uudelle ajalle. Helsinki: Kirjapaja.
Nurminen, Marjo T.
2008 Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö.
Raittila, Anna-Maija.
1997 Hildegard Bingeniläinen. Hengähdä minussa Vihanta Henki. Helsinki: Kirjapaja
Raittila, Anna-Maija.
1995 Kuuntelen kanssasi, Maria. Helsinki: Kirjapaja
Salmesvuori, Päivi.
2000 Hildegard Bingeniläinen miesten maailmassa. – Ikuisuuden odotus. Uskonto keskiajan kulttuurissa. Helsinki: Gaudeamus.

Halu vs. himo

2010-02-25T10:01:00.002+02:00

Sattuipa silmiini eilisessä ilmaisjakelulehdessä eräs uutinen: Eroottisena tanssijana työskennelleen naisen epäillään levittäneen tahallaan HIViä. Poliisi epäili naisella olleen uhreja eri paikkakunnilla ja kehotti stripparin kanssa "suojaamattomassa yhdynnässä olleita miehiä" hakeutumaan testeihin.

Ihan noin peruskoulupohjalta pitäisi tietää, miten HIV leviää. Jos siis jäätäisiin yläasteen seksivalistuksen tasolle, tässä voisi pöyristellä sitä, ettei (oletettavasti) aikuisilla miehillä ole ollut viisautta käyttää kondomia. Jos katsotaan vähän pintaa syvemmälle, tulee kenties huomatuksi sekin, että yksi ja sama nainen on maannut kymmenien miesten kanssa ja että kymmenet miehet ovat käyneet katsomassa (ja kaikesta päätellen myös koskemassa) naista, joka työkseen paljastaa itsensä vieraiden silmien edessä.

Kyllä, on kamalaa, että joku on tahallaan levittänyt tappavaa virusta. Vielä kamalampaa on ajatella, miten virus on päässyt leviämään. Ei niin, että seksi itsessään olisi saastaista ja vältettävää. Pikemminkin se on saastaista, että seksuaalisuuden väkevää ja elämää luovaa voimaa käytetään tuhoamiseen. En nyt tarkoita yksinomaan HI-viruksen levittämistä vaan ennen muuta sitä, että joku syystä tai toisesta tietoisesti tarjoaa omaa kehoaan ruokkiakseen toisten ajatusmaailman likaisia puolia - ja ne toiset haluavat sitä.

On jotenkin sairasta, surullista, että itsestä yhtä aikaa paljastetaan ja piilotetaan niin paljon: Seksuaalisuus revitään esille, mutta irrotetaan tyystin ihmisestä. Ei ehkä ole kovin muodikasta käyttää sanaa himokkuus, mutta mitä muuta tällaisen irrottamisen jälkeen jää jäljelle? Seksuaalinen halu on kokonaisvaltaista elämänvoimaa, joka sanoo: "Haluan sinua". Himo sen sijaan katsoo ihmisen ohi ja sanoo: "Haluan käyttää sinua".

Mikä on seksuaalista vapautta? Sitä voi miettiä.

Nyt ei irtoa

2010-02-12T20:29:00.001+02:00

Tekstiä nimittäin. Jatkakaamme struudeleiden miettimistä, se ei tee pahaa.

Struudeleita

2010-02-05T09:32:00.003+02:00

Väliin elämä puree ja pistää eikä mikään järjellinen ryhdistäytyminen tunnu auttavan painavaksi kasautuneeseen pahaan mieleen. Silloin on otettava järeät aseet käyttöön eli kuunneltava mieheni neuvoa: "Ajattele niitä struudeleita". Tämä viisaus pohjaa elokuvasta The Sound of Music tuttuun lauluun My Favourite Things, jossa paha mieli ajetaan pois miettimällä lempiasioita (yksi laulussa mainituista lempiasioista on "crisp apple strudels", eli eräänlainen rapsakka omenatortturulla).

Tämän päiväinen kiire tuntuu jo nyt kireänä kipuna hartioissa ja vatsassa, joten haluan aloittaa työrupeamani struudeleilla:

Kirjastot, erityisesti Kansalliskirjaston kauniit, vanhat, kirjojen täyttämät salit.
Rauhalliset kahvilat ja kiireettömät kupilliset.
Lehtipuut, erityisesti tammet. Puistot ja puutarhat.
Musiikki, aina mielialan mukaan. Juuri nyt erityisesti sellon ja saksofonin ääni.
Eläimet: kehräävän kissan silittäminen, iloisen koiran tervehtiminen...
Hiljaisuus: Lumisateen tai kesäaamun äänetön väkevyys.
Raitiovaunuissa matkustaminen.
Nojatuolit, kirjat, takkatuli - yhdessä tai erikseen.
Pienet, painavat esineet, joita saa hypistellä.
Puhdas, raikas, kylmä vesi janoon.
Puusaunan pehmeät löylyt, rätisevä tuli ja puun tuoksu.
Villasukat. Lankakerät. Värien harmonia.

Tässä omia hyvänmielenjuttujani. Millaisia ovat sinun "struudelisi"?

Hiljaisuuden kaaos

2010-01-28T09:00:00.003+02:00

Päiväni ovat niin täynnä sanoja, ihmisvilinää, paperitavaran ja vaatekerrosten raahamista, että kotiin tultuani tiputan kaiken ylimääräisen käsistäni, hellittelen kissan ja käperryn nojatuoliin kuuntelemaan maailmankaikkeutta. Siinä hetkessä asetun itseeni ja rauhoitan vipeltävät ajatukseni. Kuulen, miten aika kohisee, elämä virtaa. Tunnen Jumalan kannattavat kädet, ikuisen rakkauden luovan liikkeen. Mikä riemu! Koskaan en Häntä sanoin tavoita, en määritelmin vangitse. Minun Mestarini on kukka ja lintu, vuori ja meri, tyyni ja myrsky. Minun Mestarini on minun eikä kenenkään.

"Hiljaisuuden kaaos,
vaikenen itseni kanssa.
En voi tätä selittää, en käydä käsiksi
kun minua syleillään, ymmärretään.
Hiljaisuuden kaaos,
Herran yhä uudestaan vaihtuva nimi
jota en ennätä oppia, vain tunnistan
erämaassa malvansilkkinä punertavan tuoksun
vastaantulijan eleissä Kristuksen kasvojen
ilahtumisen.
Ja hiekassa jäljet, kun Tuuli pyyhkii
minua eteenpäin."
Anna-Maija Raittila

Saappaat savessa

2010-01-21T22:09:00.001+02:00

Kirkkohistoria on paitsi mielenkiintoista myös ahdistavaa. On hienoa saada tutustua kristinuskon pitkään tiehen ja sen mutkiin, mutta jatkuvat riidat, hajaannukset ja sodat kammottavat. Milloin kukakin on vilpittömästi uskonut puolustavansa Jumalaa lahtaamalla kasapäin toisinajattelevia veljiään. Välillä ei voi muuta kuin hämmentyneenä miettiä, miksi ihmeessä Jumala ei ole heittänyt pyyhettä kehään ja jättänyt koko sekametelisoppaa kiehumaan keskenään.

On muuten ihmeen helppoa huomata, miten paljon virheitä aikanaan on tehty ja miten kauaksi harhaan kirkonrakentajat ovat Raamatun sanasta välillä joutuneet. Tänään luennoitsija palautti varsin tehokkaasti meidät paikoillemme: ”Niille, jotka miettivät miksi ihmeessä ei ole toimittu Raamatun sanan mukaan haluan kertoa jotakin: Maailmassa on paljon nälkää näkeviä ihmisiä ja me mietimme iltaisin pitäisikö ottaa vielä yksi suklaapala. Kuitenkin Raamattu kehottaa ruokkimaan nälkäiset.” En ole ennen kuullut yhtä syvää hiljaisuutta.

Niinhän se on, että kirkkohistoriaa tehdään langenneessa maailmassa. Kristityt ovat ihmisiä ja ihmiset ovat raadollisia eikä yksikään meistä (historiaa arvostelevistakaan) elä täydesti todeksi Jumalan Valtakuntaa. Ja sittenkin... Luennoitsijamme kertoi toisenkin tarinan: ”Kun sanoin piispa Huoviselle, että kirkkohistoriaa tehdään saappaat savessa (Todellakin! Olemme sidotut tutkimaan ihmisiä, koska emme yllä tutkimaan Jumalaa.) hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: Kerro kuitenkin niille opiskelijoillesi, että Jumala vaikuttaa siinä savessa.”

Suvaitsemista

2010-01-14T23:07:00.001+02:00

Satuin lomani kuluessa lukemaan, että erään piispaksi pyrkivän mielestä kirkossamme on homofoobikkoja ja naistenvihaajia ja uskonpa, että kumpaakin lajia löytyy. Yllätyksekseni sain kuitenkin tietää itse edustavani molempia. Tässä on nyt lyöty sen verran rajuja leimoja otsaan, että täytyy vähän purkaa käsitteitä.

Kaikkitietävä Wikipedia osaa kertoa, että fobialla tarkoitetaan tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvää kohtuuttoman vahvaa pelkoa, kammoa tai kauhua, jota pelko-oireinen ei pysty hallitsemaan. Foobikko taas määritellään fobiasta kärsiväksi. Loogisesti ajateltuna homofoobikko on siis ihminen, jolla on fobia homoseksuaalisuutta ja/tai homoseksuaaleja kohtaan eli hän kammoaa näitä. Naistenvihaajalla puolestaan tarkoitetaan ymmärtääkseni ihmistä, jolla on sairaalloista vihaa naissukupuolta kohtaan.

Ystäväpiiriini kuuluu homoseksuaaleiksi itsensä mieltäviä ja homoseksuaalisessa parisuhteessa eläviä ihmisiä, enkä ole tähän päivään mennessä huomannut kammoavani heitä ja uskallan väittää, että eivät ole huomanneet hekään. En kuitenkaan siunaisi homoliittoa, sillä mielestäni se sotii Raamatun periaatetta vastaan: Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja siunasi heidän liittonsa. Homoliittojen siunaamista vastustavan ja homofoobikon välille ei siis voi automaattisesti vetää yhtäläisyysmerkkejä.

Olen nainen ja elämääni kuuluu paljon naisia, joita arvostan ja kunnioitan. Kunnioituksesta on kyse siinäkin, että toivon myös ns. vanhan virkakäsityksen kannattajille löytyvän tilaa työskennellä kirkossamme, sillä naisten pappeuden vastustamisessa ei pääsääntöisesti ole kyse naisten väheksymisestä vaan uskosta Jumalan eri sukupuolille antamiin erilaisiin tehtäviin. Naisten vihaaminen ja vanhan virkakäsityksen ymmärtäminen ovat siis kaksi täysin eri asiaa.

On jotenkin tragikoomista, että nimenomaan niissä piireissä, joissa suvaitsevaisuudesta kovaan ääneen puhutaan tunnutaan erilaisuutta siedettävän kaikkein vähiten. Jokaisen on pakko olla sitä mieltä, että niin homoliitot kuin avoliitotkin ovat ok, kaikkien on myös kannatettava naisten pappeutta ja haluttava ajaa sitä vastustavat ulos kirkosta. Eri mieltä olevat saavat varsin napakasti fundamentalistin, homofoobikon ja/tai naistenvihaajan nimityksen ja heidät toivotetaan tervemenneiksi perustamaan omaa kirkkoaan.

Sen verran olen nuoren elämäni aikana ehtinyt huomata, että jos leikkii vain samaa mieltä olevien kanssa, jää hyvin äkkiä yksin hiekkalaatikolle. Suvaitsevaisuutta ei kuitenkaan ole se, että heitän muottini menemään ja teen kakkusia vain sinun muotillasi. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, että me molemmat pidämme ne omat kippomme ja teemme vierekkäin omannäköisiä kakkusia. Jossain vaiheessa voimme kenties rakentaa jotakin yhdessäkin, erilaisina. Siinä sitä onkin opeteltavaa yhden elämän ajaksi...

Matkan tekoa

2009-12-18T13:37:00.001+02:00

”Hiljaista väreilyä sydänalassa,
vastustamatonta vetoa kohti selittämätöntä,
levottomuutta, joka pakottaa liikkeelle.
Enää et voi tyytyä vähempään.
Enää et voi suostua korvikkeisiin.
Askelet vievät väkisin.”

- Anna-Mari Kaskinen -

Kävin eilen entisessä kotikaupungissani, jonka kauneus kosketti taas kerran. Paluumatkalla mietin, minkälaista elämäni olisi nyt, jos aikanaan olisin jäänyt sinne. Tai palannut heti opintojeni jälkeen. Arvelin, että asuisin omakotitalossa, jonka pihalla kasvaisi omenapuita, marjapensaita ja kukkia, minulla olisi mies, lapsia ja koira ja työskentelisin todennäköisesti opettajana tai sosiaalialalla. Ympärilläni olisi jo vuosien takaa tuttu ystäväpiiri. Harrastaisin käsitöitä ja kirjoittaisin jotakin paikallisiin julkaisuihin. Elämäni olisi jotenkin vakiintunutta ja asettunutta, hyvää. Mutta kuitenkin, kuitenkin...

Huolimatta siitä, että mielikuvani muistutti pitkälti lapsuus- ja nuoruusaikaisia haaveitani, siinä oli jokin särö: Tunsin mielikuvani minän kaipauksen. Silloin käsitin, että tuo lapsuudestani asti tuttu kaiherrus oli itse asiassa Nasaretin miehen ääni, joka kutsui liikkeelle. Se sama ääni, joka kerran sai kalastajat jättämään verkkonsa ja seuraamaan häntä.

Lapsuuteni kotikaupunki oli mielestäni paras paikka elää. En haikaillut maailmalle, itse asiassa kaikki kaukainen, suuri ja vieras pelotti. Kuitenkin lähdin ja olen alkanut ymmärtää miksi: Minun piti jättää taakseni kaikki tuttu, kulkea vain ja ainoastaan rakkainta ääntä kuunnellen, jotta löytäisin sen itseni, joka oli haaveideni takana. Sen Jumalan, joka oli ymmärrystäni syvempi. Ne unelmat, jotka olivat haavekuviani todempia. En enää mahtunut sinne, missä olin kasvanut. En enää mahtunut itseeni sellaisena kuin olin.

Tie on tähän mennessä ollut mutkikas ja pimeä, mutta Jumala on lupaustensa mukaisesti antanut aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään ja olen saanut oppia tuntemaan, että totisesti se ääni, joka minua kutsuu kuuluu Herralle (Jes. 45:3). Nyt minun on hyvä tässä kohden matkaa: Keltaisiksi maalattujen kerrostalokaksion seinien sisällä mieheni ja kissamme kanssa, teologian opiskelijana yliopistossa. En tiedä mihin kuljen, mutta olen Tiellä: jatkuvassa liikkeessä Nasaretilaisen äänen mukaan ja kuitenkin Marian levossa Hänen jalkojensa juuressa.

Puun katveessa syttyvät nyt kynttilät ja maailma hiljenee adventin avarrettavaksi. Palaan tekstieni pariin tammikuulla. Joulun iloa ja valoa jokaiselle!

Kuka?

2009-12-10T21:00:00.002+02:00

Enkeli taivaan lausui näin:
"Miks' hämmästyitte säikähtäin?
Mä suuren ilon ilmoitan
maan kansoille nyt tulevan."

Herramme Kristus teille nyt
on tänään tänne syntynyt,
ja tää on teille merkiksi:
seimessä lapsi makaapi."

Jo riennä, katso, sieluni,
ken seimessä nyt makaapi.
Hän on sun Herras', Kristukses',
Jumalan Poika, Jeesukses'!

Virsi 21: 1-3

Puhuttiinpa uskontotieteen luennolla eläytyvästä uskonnontutkimuksesta. Luennoitsija esitteli René Gothónin ajatuksen heiluriliikkeestä: Tutkijan on Gothónin mukaan kyettävä toisaalta astumaan uskontoon sisään, jotta hän saisi autenttisen kokemuksen uskovan elämästä, toisaalta astumaan uskonnosta ulos, jotta hän voisi objektiivisen tutkijan kriittisyydellä tarkastella kokemaansa. Tämä täti kuunteli epäuskoisena ja vastasi luennoitsijan ”Miltä tämä kuulostaa” -kysymykseen: skitsofreeniselta.

Kävipä piispa teologian opiskelijoita katsomassa. Keskustelussa nousi esiin kysymys: Miksi ryhtyä papiksi? Monenlaisia syitä meillä olikin. Kuka halusi mielekkyyttä työhönsä, kuka kohdata ihmisiä, kuka muuttaa kirkon käytäntöjä. Loppujen lopuksi piispa siteerasi tutun jouluvirren sanoja: ”Jo riennä katso sieluni, ken seimessä nyt makaapi”. Kysymys ei niinkään ole miten, mitä, missä tai milloin vaan ken siis kuka, piispa sanoi. Ydinkysymys on: Kuka?

Niinpäniin. Uskontoon voi kyllä astua sisään, tutustua käytäntöihin ja rituaaleihin, mutta ainakin uskovan kristityn näkökulmasta tutkijan kysymykset ovat vääriä. Eläytyvä tutkija voi toki saada kokemuksen siitä, millaista kristillisen uskonnollisen yhteisön elämä on, kenties jopa kosketuksen pyhään, mutta lopulta hän kuitenkin on vain ulkopuolinen tarkkailija. Seppä Högman tiesi kertoa Paavo Ruotsalaiselle mistä kiikastaa: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki – Kristuksen sisällinen tunteminen”.

Ei ole pahitteeksi ajoittain tarkastella uskontoaan ja uskoaan ikään kuin etäämpää, ja elämä toisinaan siihen väistämättä ajaakin. Voi olla hyvä tuntea myös toisia uskontoja, jotta ymmärtää erilaista ajattelua ja ehkä terveesti ravistelee ja selkiyttää omaansa. Itse pidän kuitenkin mahdottomana ajatusta, että uskossa voisi vierailla ikään kuin elämyspuistossa ja lähteä sitten jatkamaan arkeaan. Juutalais-kristillisessä perinteessä ihminen ei ole tällä tavoin pilkottavissa, vaan hän on kokonainen Jumalan edessä ja Jumala on kokonaisvaltaisesti hänen elämässään.

Palaan kysymykseen: Kuka? Jos ja kun on mahdollista kysyä tämä kysymys, kristinuskossa ei ole kyse tavoista, oppijärjestelmästä, moraalisäännöistä, ei edes ihmisten kohtaamisesta. Kirkossa ei ole kyse rituaaleista, perinteistä, työpaikasta, harrastejärjestöstä. On kyse hänestä, joka makaa seimessä, antaa itsensä ristillä. Kuka hän on? Sitä on hyvä miettiä. Jos tulee pohdinnoissaan samaan tulokseen kuin virsirunoilija ymmärtää senkin, miksi ulkokohtaisuus uskontojen tutkimuksissa voi olla myös suoja. Tunnustaessaan Jeesuksen Jumalan Pojaksi nimittäin käsittää, ettei ole yhdentekevää mitä ovia itsessään avaa ja kenelle.

Ps. Juuri tämän kirjoitettuani sain kuulla, että Gothóni ei (enää?) ajattelekaan, että tutkijan olisi mahdollista eläytymällä saavuttaa aito kokemus uskovana olemisesta. Julkaisen tämän tekstin kuitenkin tällaisenaan, koska luennolla esitetty malli heiluriliikkeestä peilattuna piispa Huovisen kuka-kysymystä vasten kirkastaa mielestäni oleellisesti uskonnon psykologisoinnin ongelmaa.

Jumalan hymy

2009-12-04T08:35:00.003+02:00

Herättyäni valmistauduin joka aamu toistuneeseen synkkään kohtaamiseen: Kun avaisin verhot, ulkoa ei virtaisikaan sisään valoa, vaan kurainen pimeys imaisisi minusta värit ja voiman. En uskonut muutokseen, olihan tätä samaa jatkunut aamusta toiseen.

Raotin verhoja ja kaikki kääntyi ylösalaisin. Näin toivon! Ohut valkoinen harso peitti maata, kaikki näytti tyystin toisenlaiselta. Jumalan hymy virtasi minuun: Käsitätkö? Silloin, kun vähiten odotat, minä totisesti toimin. Minulle ei mikään ole mahdotonta!

Pilvi

2009-11-26T21:16:00.003+02:00

Huomenna on tentti, joten tänään vain laina-ajatuksia:

Jokaisessa pilvessä on paljon kyyneleitä.
Joka pilven alla kulkee paljon väsyneitä.
Murheen mykkä pilvi peittää sydämeni teitä.
Varjot kulkee vitkaan yli hiljenevän maan.

Joka pilven takana on aurinko ja syvyys.
Joka pilven siunaa sieltä Luojan kätten hyvyys.
Joka pilveen katsoo maa ja katsoo äärettömyys.
Pilvi sitoo katoavan katoomattomaan.

Sydämeni, huoata saat pilven painon alla.
Murheen pilvi ohenee vain sieluun satamalla.
Luojalta on tehtävänsä joka pisaralla.
Kasvuvoiman salatun suo pilvi lahjanaan.

- Mirjami Lähteenkorva -

Siunattu tyhjyys

2009-11-19T21:10:00.002+02:00

Ennen pelkäsin sitä tunnetta, ettei minulla olekaan mitään jaettavaa. Nyt huomaan, että tunnen itseni tyynellä, levollisella tavalla tyhjäksi. Päivät yliopistolla ovat aktiivisen ajattelun aikaa: Kuuntelen opetusta, nappaan luennoitsijoiden toteamuksia, tarkkailen ihmisiä ja prosessoin kaikkea tätä. Kun sitten illalla olen saanut tehtävät tehtyä ja materiaalit luettua tunnen syvää rauhaa, samanlaista kuin istutettuani kukkasipulit mullan syliin: Niin paljon on kypsymässä!

Kaikki on jotenkin niin kohdallaan. Minulla ei ole kiire mihinkään juuri tästä: Ei ole kiire valmistua, ei ole kiire tietää tulevaa ammattiani tai työpaikkaani. En ole koskaan tuntenut yhtä aikaa levossa oloa ja liikettä samoin kuin nyt. Niin paljon tapahtuu ja avautuu siinä, missä olen asettunut Jumalan suunnitelmaan. Eikä sillä ole väliä, ettei minulla ole sanoja. Tiedän, etteivät ne ole kadonneet, ne vain odottavat aikaansa.

Pia desideria

2009-11-12T23:53:00.003+02:00

Joskus jokin laulu kolahtaa ja tässä totisesti yksi sellainen: Pia desideria Rajattoman levyltä Sanat. En edes yritä selittää.

"Anna turhien ajatusten, tyhjien lupausten
valua mielestäni, soljua vetenä sorsan selästä.

Anna rakastamisen kyvyn, armahtamisen halun
vyöryä soluihini, kuohua merenä rannan koloihin.

Ja tämän kaiken, jos niin tahdot, anna tulla rikkaudeksi köyhille,
valkeudeksi sokeille, kunniaksi Sinulle, vähäisin veljeni.

Anna ylpeän nöyryyteni, itsekkään pienuuteni
haihtua sydämestä, sulaa pois riitteenä lammen pinnalta.

Anna rohkean luovuutesi, runsaiden lahjojesi
kohota sielustani, kummuta lähteenä hiekan keskeltä.

Ja tämän kaiken, jos niin tahdot, anna tulla rikkaudeksi köyhille,
valkeudeksi sokeille, kunniaksi Sinulle, vähäisin veljeni."

san. Marjo Hakamäki säv. Hannu Lepola

Psalmi 23

2009-11-05T22:10:00.002+02:00

Viime aikoina minua on kovasti puhutellut vanha tuttu paimenpsalmi, psalmi 23. Kun elämässäni on nyt alkanut vihreitten niittyjen ja virvoittavien vetten aika, muistan kiitollisena uskollista paimentani, joka kulki kanssani pimeässä laaksossa ja toi minut ahtaista loukoista avaraan maahan. Aina ei ollut helppoa ymmärtää, että juuri kaikkein kipeimmästä läpi kulkeminen oli se oikea tie, jota pitkin Hän minua ohjasi. Aina ei ollut helppoa luottaa Hänen suojelevaan käteensä. Ja kuitenkin: Tässä olen, elän ja hengitän, tuoksuva öljy, väkevä ilo valuu ryöppynä ylleni.

Ja vielä psalmi 23 lupaa: Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen. Miten odotan sitä hetkeä, kun sydämensä minulta sulkeneet ihmiset näkevät: Jumala on kanssani ja antaa minulle yltäkylläisesti hyvää. Itse en voinut itseäni puolustaa, mutta Jumala tekee sen niin, että valheen ja vihan suomut putovat näiden ihmisten silmiltä ja Jumalan totuus valaisee maiseman. Eikä vääryydelle ole enää tilaa, katkeruus hellittää otteensa! Välillämme ei enää ole synkkää kuilua vaan Jumalan kattama pöytä: Kristuksen ruumis ja veri. Ja Hyvä Paimen kutsuu meitä yhteyden aterialle.

Synti

2009-10-29T22:08:00.003+02:00

"Hän oli täynnä armoa ja totuutta"
Joh. 1:14

Synti ei ole muodikas käsite. Philip Yancey kirjoittaa: "Reduktionistiseen maailmankuvaan Jumala ei juuri sovi sen enempää kuin sielun omaavat ihmiset, jotka ovat moraalisessa vastuussa teoistaan. Me haluamme neuvotella itsellemme sopivat säännöt ja säätää omat rangaistuksemme. Useimpien ihmisten elämään homehtunut syntikäsitys ei mahdu lainkaan. Korvaamme sen sellaisilla kuluneilla ilmaisuilla kuin "riippuvuus", "sopimaton käytös", "tunne-elämältään vammautunut" tai "tunne-elämän häiriöistä kärsivä". (Kaikuja ikuisuudesta, s183) Myöhemmin Yancey kirjoittaa, miten eräs seksuaalisesta häirinnästä syytetty senaattori "ensin kiisti syytteet, sitten asetti syyttäjiensä uskottavuuden kyseenalaiseksi ja lupasi lopulta ottaa yhteyttä ammattiauttajaan" saadakseen selville oliko alkoholin käyttö hänen käytöksensä syynä.

Niinpä niin. Miksi kantaa vastuuta, kun sen voi kätevästi vierittää muualle? Ongelma on vain siinä, että vastuuta ei voi pallotella loputtomiin. Johonkuhun se lopulta osuu ja se joku saattaa upota. Mutta onko sillä väliä niin kauan kuin itse pysyy pinnalla?

Synti on siitä mielenkiintoinen juttu, että oikeastaan se on olemassa vain Jumalan edessä. Toisin sanoen se, jolle synnistä vastataan ei loppujen lopuksi olekaan lähimmäinen vaan Jumala. Voin tehdä väärin toista ihmistä kohtaan ja onnistua luikertelemaan siitä vastuusta, mutta Jumalan edessä syntini ovat ja pysyvät täsmälleen niin kauan kuin väistelen niitä. Luonnollisesti suhteeni muihin ihmisiin voivat huonosti, jos en ota vastuuta teoistani, mutta kieltämällä syntini Jumalan edessä kiellän myös hänen mahdollisuutensa armahtaa minua - ja suhdettani Jumalaan ei enää ole.

Ei ole yhdentekevää mietitäänkö syntiä ja syyllisyyttä. Yhteisö, jossa synnit piilotetaan ja syyllisyys väistetään paitsi murenee sisältäkäsin myös irtautuu Jumalasta, koska joutuu jatkuvasi piiloutumaan Häneltä. Rehellisyys on rakkautta, sillä vaikka se voi tehdä kipeää, se aina tarjoaa myös mahdollisuuden: Sinne minne pääsee Jumalan totuus, sinne tulee myös sen sisar armo. Mutta mistä totuus ajetaan ulos, sinne ei armokaan asetu - emme nimittäin voi valita vain puolikasta Kristusta.

Murrettu ruumis

2009-10-22T22:24:00.002+03:00

"Kirkko on se mahdottoman tuntuisen väenpaljouden muodostama ruumis, jonka kautta Jumala on nähnyt hyväksi paljastaa meille rakkautensa. Aivan yhtä mahdottomalta kuin meistä tuntuu se, että Jumala näki hyväksi tulla ihmiseksi nuoressa tytössä, joka eli pienessä ja melko mitättömässä Lähi-idän kaupungissa kaksituhatta vuotta sitten, meistä tuntuu sekin, että hän yhä vielä näkee hyväksi jatkaa pelastustyötään sellaisten ihmisten yhteisössä, jotka yhtenään ajatutuvat väittelyihin, keskinäisiin tuomioihin, arvovaltakiistoihin ja valtapeleihin. - -

Halki vuosisatojen kirkko on tehnyt paljon sen hyväksi, että kriittisessä ihmisessä herää halu erota siitä. Sen historia, väkivaltaiset ristiretket, juutalaisvainot, valtataistelut, sorto, erottamistuomiot, karkotukset, ihmisten ja aatteiden hyväksikäyttö ja yhä uudet hajaannukset ovat jokaisen nähtävissä ja kauhisteltavissa.

Voimmeko uskoa, että tämä on se sama kirkko joka kantaa keskuksenaan Jumalan Sanaa ja parantavan armon sakramentteja? Voimmeko luottaa siihen, että keskellä kaikkea inhimillistä heikkouttaan kirkko lahjoittaa Kristuksen murretun ruumiin maailmalle ikuisen elämän ravintona? Voimmeko tunnustaa, että missä synti on paisunut suureksi, siellä armo paisuu yltäkylläiseksi, ja missä lupaukset yhä uudestaan ja uudestaan rikotaan, siellä Jumalan lupaus seisoo järkähtämättömänä? Usko on vastaus näihin kysymyksiin."

Henri J.M. Nouwen

Herra, elämääni
valvo,etten harhaan
vaeltaisi täällä
ohi ihmisten.

Herra, auta aina,
etten ketään paina,
etten toisten taakkaa
suuremmaksi tee.

Vierelläni kulje,
askeleeni ohjaa,
etten väisty, milloin
kutsut auttamaan.

Sydäntäni ohjaa,
annan minun Herra,
armossai kasvaa,
olla ihminen.

Virsi 509

Etiikkaa

2009-10-15T12:54:00.002+03:00

Kirjoitin juuri muistiota globaalista etiikasta ja mietin kansainvälisten yritysten toimintaa. Tuntuu jotenkin kammottavalta, että ensin lapsille väännetään rautalangasta yhdessä elämisen periaatteita: ei saa lyödä, anna toisenkin leikkiä leluillasi, karkit jaetaan tasan, ketään ei saa jättää joukon ulkopuolelle, pitää puhua totta, ei voi saada kaikkea mitä haluaa ja sitten heidät paiskataan aikuisten hiekkalaatikolle, jossa samat säännöt eivät enää pädekään. Yhtäkkiä tasajaosta tuleekin vahvemman jako, valheesta taloudellinen ja poliittinen peliväline, kohtuudesta kirosana.

Mitä tapahtuu? Miksi vallankahvassa onkin yhtäkkiä ikimurkkujen joukko, joka kuvittelee toisaalta, että kaikki on heidän ja toisaalta, että mikään ei kuulu heille?

Sunnuntain messun saarnassa kerrottiin etiopialainen tarina: Lähetystyössä toiminut pappi päätti lähteä liikkeelle toimipaikastaan ja käydä julistamassa evankeliumia pienessä kylässä jonkin matkan päässä. Hän ajatteli viipyä siellä kolme kuukautta, mutta jo kuukaudessa koko kylä kääntyi kristityksi ja pappi palasi takaisin kaupunkiin. Matkalla hän kohtasi hyeenan, joka kertoi etsiskelevänsä ruokaa ja olevansa menossa läheiseen kylään. Siihen pappi pyytämään, että älä nyt ainakaan kristittyjä syö! Hyeena kysyi, mistä hän voisi tunnistaa kristityt. ”Kristuksen tuoksusta”, vastasi pappi, ja hyeena lupasi olla syömättä niitä, joissa tuntui Kristuksen tuoksu.

Heti kylään tultuaan hyeena haisteli ensimmäistä ihmistä ja alkoi sitten syödä. Söi jalat, söi vartalon, söi kädet ja lopulta, tultuaan päähän, huomasi, että tämän ihmisen suussa tuntuikin Kristuksen tuoksu. Ja tarina loppui: Miten usein Kristuksen tuoksu jääkään kristityillä vain puheen tasolle, ei mene jalkoihin ja käsiin, koko olemukseen, muutu toiminnaksi.

Maanantai-iltana tulin kävelleeksi märälle nurmikolle pyllähtäneen, päihtyneen miehen luo, ja auttaneeksi hänet ylös. Aikomuksenani oli tosiaan vain nostaa hänet jaloilleen, mutta pian huomasin, etteivät ne jalat tahdo kantaa ja että minun on tuettava hänet kotiin. Ensin olin ärtynyt siitä, että aikatauluni menevät sekaisin ja myöhästyn sovitusta rukousporukan tapaamisesta. Sitten häpesin: Kristuksen tuoksu sanoissa, mutta ei teoissa. Täytyin valtavalla rakkaudella tuota ihmisparkaa kohtaan ja sain voiman auttaa hänet kotiin.

Ja mitä tapahtui: Mies halusi tietää olenko kenties itse Jeesus... Ei, en ole, sanoin. Olen Jeesuksen ystävä. ”Älä koskaan pyytele anteeksi sitä, mitä olet”, mies totesi ennen kuin meni kotiinsa. Silloin tajusin, että tässä kohtaamisessa tuoksui Kristus. Koska minä olin kumartunut kuraan miehen avuksi, itse Kristus oli tullut hänen luokseen. Ja koska olin lopulta rakastanut tätä miestä, sain nähdä hänessä Kristuksen.

Ortodoksit ajattelevat, että kun ihmistä katsoo kasvoihin – ei ainoastaan fyysisesti vaan sydämen tasolla – alkaa syntyä etiikkaa. Katsomisessa, kohtaamisessa atomos, yksilö, muuttuu prosootoniksi, persoonaksi. Kun minä ja se päihtynyt mies katsoimme toisiamme sydämen tasolla, emme enää nähneet vain jotakin vaan Jonkun. Entäpä jos (globaali) yritystoiminta lähtisi samasta ajatuksesta? Ehkäpä silloin kaikki hyvä ei automaattisesti olisikaan otettavissa itselle ja kaikki vastuu siirrettävissä muille.
Tähän kehitykseen voi uskoakseni jokainen vaikuttaa sillä, että antaa Kristuksen tuoksun valua valintoihinsa asti.

Kautta ajan

2009-10-08T19:50:00.004+03:00

Sanotaan, että opiskelu teologisessa tiedekunnassa vie uskon. Oma kokemukseni kuitenkin on, että joka ikisenä päivänä yliopistolla Jumala kirkastaa kasvonsa minulle: Milloin kuulen kreikan tunnilla sanojen taustaa kertovassa opettajassa Hänen äänensä; milloin oivallan Uuden Testamentin eksegetiikan luennolla tekstikritiikin avulla miten todellisia, eläviä ihmisiä alkukirkon jäsenet ovat olleet; milloin katson yliopiston vieressä valvovan tuomiokirkon suuntaan ja tunnen ne tuhannet rukoukset, jotka siellä on vuosien varrella kuiskattu.

Päivä päivältä saan enemmän tietoa, joka tavalla tai toisella avartaa minua, ehkä ravisteleekin. Kuulen opiskelutovereitteni kysymyksiä, kommentteja, palopuheita, raivokkaita vastalauseita ja mietin, mitä kaikkea luentosalien seinät ovat aikojen saatossa kuulleet, minkälaisia prosesseja sukupolvi toisensa jälkeen on käynyt läpi opinnoissaan. Rukoilen itselleni sydäntä, joka ei tuomitse eikä halveksu yhtäkään ajatustensa esittäjää. Jos kerran Isä rakastaa sekä niitä, jotka haluavat repiä kaiken juuriltaan että niitä, joiden silmälaput rajaavat huolestuttavan paljon näkökenttää, miksi minä en heitä kaikkia jaksaisi? Jos kerran Isän käsissä on tilaa minullekin, miksi sulkisin ulkopuolelle muita?

Joka päivä kävelen hiukan nuutuneena kotipihaan, hymyilen pihapuille ja Hänelle, jonka kädenjälkeä en väsy ihastelemaan. Miten levollista on saada asettua selitysten ulkopuolelle, ottaa eri aisteillani vastaan ympäröivää maailmaa, elämää, joka vuodesta toiseen jatkaa tutussa rytmissään: lehdet vaihtavat väriään, putoavat äänettöminä viilenevään maahan ja odottavat talvea.

On hyvä saada olla osa teologien vuosituhantista ketjua. On hyvä saada olla osa elämää, jolla on oma kiertokulkunsa. On hyvä saada olla osa maailmaa, jolle Jumala on antanut järjestyksen.

"Takana kahden vuosituhannen
he eli, itki, riemuitsi kuin mekin
ja synnin, epäilyksen tunsi hekin,
ja heitä poltti sama kaipuu pyhä.

On ihmissydän sama kautta ajan.
On sydän sama rakkaan Vapahtajan.
Ja taivas sama, korkea on yhä."

- Mirjami Lähteenkorva -

uusi blogipäivä!

2009-10-06T20:34:00.002+03:00

Asia on kuulkaas nyt sillä viisiin, että en ehdi enää tiistaisin kirjoittaa blogia, sillä päivisin pitää opiskella ja iltaisin saunoa. Jatkossa naputtelen tänne asiaa tai asian vierestä torstaisin. Palatkaahan sivulle 8.10. ja nauttikaa sitä ennen ihanista syyspäivistä!

Kristuksen evankeliumi

2009-09-30T21:07:00.003+03:00

Pahoittelen blogitekstini myöhästymistä. On ollut kovin täyttä viime päivinä, joten uusi kirjoitus ehti tänne vasta nyt. Löysin vanhasta Askel-lehdestä (kesäkuulta 2008) koskettavan runon, jonka haluan tässä teille jakaa:

Kristuksen evankeliumi

Kristuksen evankeliumin kukat käsissämme
me siinä seisoimme
ja katselimme toisiamme
hämmentyneinä.
- Evankeliumi Kristuksesta on sininen,
sanoi yksi meistä.
Sininen kuin taivas.
- Ei vaan se on punainen,
vastasi toinen.
Punainen kuin rakkaus.
- Te olette molemmat väärässä
huudahti kolmas.
Evankeliumi Kristuksesta on vihreä,
yhtä vihreä kuin se, mikä kasvaa!

Neljäs meistä ojensi riemuitsevin käsin
oranssin kukkansa ja nauroi:
- Kristuksen evankeliumi on oranssi,
yhtä täynnä elämää kuin elämä itse!
- Mitä sanotkaan!
kauhistui viides.
Kristuksen evankeliumihan on valkoinen,
puhdas ja oikea,
muita värejä ei ole.
Silloin kuudes meistä nosti kukkansa esille
ja sanoi:
- Näettehän, evankeliumi Kristuksesta on ruskea.
Ruskea, käytännöllinen ja turvallinen,
kuin itse maa.
Seitsemäs ei sanonut mitään,
toi vain oman violetin kukkansa
kaikkien nähtäväksi.
Siinä seisoimme.
Seisoimme ja olimme valmiit tallaamaan
toistemme kukat
jalkoihimme.
Mutta yön aikana tuli
Jumalan tuuli.
Tuli
ja otti siemeniä meidän jokaisen kukasta.
Ja kun me aamulla heräsimme,
oli Jumala kasvattanut silmiemme eteen
kokonaisen kukkaniityn:
sen kukat loistivat
kaikissa
sinisen, punaisen, vihreän, oranssin,
valkoisen, ruskean ja violetin
väreissä.

- Inkeri Tahvanainen -

Vilahduksia Jumalasta

2009-09-22T21:40:00.000+03:00

Metrossa matkaa kaksi noin kymmenvuotista poikaa. Mustaihoinen, tummakiharainen kuuntelee epäuskoisena, kun itsepäisesti harottavalla olkitukalla varustettu kaveri yrittää kääntää englanniksi ilmaisjakelulehden otsikkoa: Turman syynä hevosenläjä.

Luen ala-asteaikaisen luokkakaverini Facebook-sivulta, että näyttelijä Patrick Swayze on kuollut haimasyöpään ja kuuntelen linkin kautta Swayzen 80-luvulla esittämän kappaleen She's like the wind. Mieleeni valuu paitsi tuttu musiikki myös kourallinen muistoja teini-iästä. Vuodet kulkevat lävitseni henkäyksen lailla - ”like the wind through my tree”...

Kipaisen luennon jälkeen varaamaan ajan piilolinssitarkastukseen ja ostamaan hammastahnaa. Tarjoustalon kassalla viinalta haiseva, pöhöttynyt nainen laskee kömpelöin käsin hihnalle ripsivärin, meikkityynyn ja käsirasvaa. Liikutun.

Istun saunan jälkeen parvekkeen kynnyksellä ja katselen, miten tuuli riepottaa puita. Ihollani sykkii vielä löylyjen lämpö. Tiedän, että muutaman askelen päässä takanani viettävät iltaansa mies ja kissa.

”Kun Jumala tuli lihaan Jeesuksessa Kristuksessa, silloin luomaton ja luotu, ikuinen ja ajallinen, jumalallinen ja inhimillinen yhtyivät - - Jeesuksessa ja Jeesuksen kautta koko luomakunta on muuttunut kuin loistavaksi hunnuksi, jonka läpi Jumalan kasvot meille paljastuvat. - - Meret ja tuulet, vuoret ja puut, aurinko, kuu ja tähdet ja kaikki eläimet ja ihmiset ovat muuttuneet pyhiksi ikkunoiksi, jotka tarjoavat meille vilahduksia Jumalasta.”

Henri J.M. Nouwen

Yhdessä hänen kanssaan

2009-09-15T22:08:00.002+03:00

Tänään olen väsynyt, joten annan toisen puhua puolestani.

"Et voi selittää Jumalaa,
mutta vuoret ympärilläsi kertovat hänestä.
Et voi määritellä kaikkeuden Luojaa,
mutta meri laulaa hänestä lakkaamatonta lauluaan.
Et voi koskettaa Kristusta,
mutta hän tulee sinua vastaan
lapsen avoimessa katseessa,
ojentuvassa kädessä,
vastaantulevan ohikulkijan arassa hymyssä,
päivän arkisissa tapahtumissa.

Ja enää sinun ei tarvitse pelätä
että kadottaisit hänet,
sillä sinä olet hänessä
ja hän on sinussa,
ja kaikkialla minne kuljetkin,
saat mennä yhdessä hänen kanssaan."

- Anna-Mari Kaskinen -

Likiarvoja

2009-09-08T21:02:00.002+03:00

"Käännös on vain likiarvo itse asiasta"
- Lars Aejmelaeus

Olen innostunut lukemaan kirjoja alkuperäiskielellä, siis sillä kielellä, jolla ne alunperin on kirjoitettu. Mieluusti luen myös suomennokset saadakseni käsityksen siitä, mitä tekstille on tapahtunut käännöksessä: Minkälaisia ovat kääntäjän valinnat ja tulkinnat.

Kääntäminen on haastellinen laji, sillä on joitakin sanoja ja ilmauksia, joille ei yksinkertaisesti ole vastinetta kaikissa kielissä. Myös tekstin tunnelma muuttuu kielen vaihtumisen myötä, sillä sanojen rytmi ja pituus vaikuttavat lopputulokseen. Käännöksiä lukeva ei koskaan saa luettavakseen "itse asiaa" vaan ainoastaan kääntäjän suodattaman likiarvon siitä.

Toisaalta kukaan ei lue samaa tekstiä, jota kirjailija on alunperin kirjoittanut. Jokaisella lukijalla kun sattuu olemaan omanlainen historiansa, ja teksti värittyy lukijan mielessä tämän omien kokemusten mukaan: Siinä missä sana joulu tuo yhdelle mieleen piparintuoksuisen kuusijuhlan toisella nousevat pintaan muistot usean päivän perhehelvetistä.

Itse saan pian ilokseni aloittaa Uuden Testamentin kreikan opiskelun, ja jahka olen hakannut päätäni seinään muutaman kuukauden, toivon osaavani edes hiukan lukea evankeliumeja alkuperäiskielellä. Oli miten oli, puhdasta Jumalan sanaa en tälläkään tapaa eteeni saa: Tekstit on annettu ihmisten kautta ja niitä lukee ihminen. Olisi mieletöntä väittää, että pelkästään alkukielen oppimalla pystyisin tyhjentävästi selittämään Ison Kirjan - saati Jumalan.

Ajattelen, että kaikki, mitä ihminen Jumalasta koskaan sanoo on vain likiarvoa: yhden ihmisen tulkintaa, johon vaikuttavat niin tämän omat kokemukset kuin tunteetkin. Ihminen ei yksinkertaisesti ylety Jumalaan asti, sillä Täydellistä ja Pyhää on mahdoton vangita epätäydellisiin sanoihin tai ymmärtää rajallisella mielellä. Ihmisen jumalakuva on siis ikään kuin heikonlainen käännös itse Jumalasta, joka pysyy aina selitysten ulottumattomissa. Tämä käännös itse kullekin on kuitenkin matkaseuraksi annettu ja sen kanssa elämme kunnes emme enää tarvitse tulkintoja. Korinttilaiskirje ilmaisee asian näin: "Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee." 1. Kor. 13:12

joko?

2009-09-01T21:20:00.000+03:00

Kesä
kiihkeä ja väkevä
ojentaa valoisat kätensä
vyöryttää lävitseni
kokonaisen elämän.

Yhtäkkiä havahdun
pimenevään iltaan:
joko on ensimmäisten
kynttilöiden aika?

- Okra -

Taitekohdan tasapaino

2009-08-25T17:23:00.000+03:00

Elokuun loppu on kummallista raja-aikaa: Pimeitä iltoja, viileiksi käyviä aamuja, helteisiä iltapäiviä. Kesällä on jo matkalaukku kourassa, mutta syksy ei ole vielä asettunut taloksi.

Aiempina vuosina olen väsynyt kesään. Pelkistetty, selkeä syksy on ollut minun vuodenaikani – ja on edelleen. Kuitenkin kulunut kesä on avannut minussa aivan uusia ulottuvuuksia: Olen päästänyt lämmön ja valon, tuoksut ja tunnut, kaiken runsauden itseeni ahdistumatta. Olen nauttinut häpeilemättä kesän aistillisesta kosketuksesta, uskaltautunut esiin varjoista ja ollut iloinen. Tuntuu siltä kuin vasta nyt olisin ymmärtänyt jotakin Jumalan rikkaudesta.

Kaiken tämän rikkauden keskellä oli oikea aika käydä Valamon luostarissa. Ortodoksisuudessa minua puhuttelee elämänmyönteinen ote uskoon: Nautitaan hyvästä ruuasta ja juomasta, kirkot koristellaan taivaan riemua ajatellen ja ristille maalattu Kristuskaan ei näytä niin kärsivältä, koska hänhän on jo kuoleman voittanut. Itse rakastan yksinkertaisia kirkkosaleja ja tunnen läheiseksi kärsivän Kristuksen, mutta voi miten toivon meidän luterilaisten mieliin tarttuvan tuota ortodoksista riemua ja runsautta! En panisi pahakseni sitäkään, jos käsikädessä sen kanssa sisään seurakuntiimme kulkisi paaston pelkistyneisyys.

Minusta ortodoksisuudessa on jotakin tästä vuodenajasta, kesän ja syksyn taitteesta. Osataan ottaa vastaan sekä runsauden että luopumisen aika. Siinä asenteessa on jotakin tavattoman tasapainoista, eheää. Kulkiessani turistina Valamon pihoilla mietin, miten hyvä on järjestyksen Jumalan syli: Asiat ovat selkeitä ja maistuvat jollekin, kaikella on aikansa ja paikkansa. Se tuntui tavattoman hienolta nykyisen pullamössöajan keskellä.

Lomaelämyksiä

2009-08-18T17:19:00.000+03:00

Kesälomakiertueellamme Saimaan rannoilla näin paljon kiinnostavaa ja hauskaa, koskettavaa ja puhuttelevaa. Erityisen voimakkaasti minuun vaikutti Imatran koski: Seisoimme pitkään sillalla muiden turistien kanssa pällistelemässä kuivaa, kivikkoista uomaa ja odotimme. Olin levoton ja tuskastunut: Milloin? Miksei jo? Sitten, juuri auringon osuessa patoon, luukut avattiin ja vesi alkoi virrata. Ensin se norui hiljaa patorakennelman seinää pitkin, sitten valui uoman pohjalle kivien väliin. Se virtasi, virtasi ja lopulta kuohui iloisesti pärskien valtavana valkoisena ryöppynä, niin että kosteus nousi sillalle asti ja eloton uoma heräsi kuolleista.

En osaa selittää, mitä sisälläni tapahtui, mutta tuntui siltä kuin koski olisi kuohunut lävitseni. Mielessäni alkoi soida Jukka Leppilammen ja Outi Terhon laulu: ”Vesi Jumalan, sinua odotan... Kosket villit kuohuu, riemu mielen täyttää...” Itkin ja nauroin yhtä aikaa, kun pisarat hyppivät kasvoilleni. ”Halleluja! Ylösnoussut näyttää haavojaan, hymyilevän Vapahtajan nään.” Keskelle kuohuja muodostui sateenkaari ja vaikka tiesin kosken koituneen monen kuolemaksi, minulle se puhui toisesta väkevästä voimasta: elämästä.

Samaa voimaa aistin puissa, joita matkamme aikana näimme käsittämättömän määrän. Siinä missä kosken riehakkuus ravisteli ja työnsi vastustamattomasti eteenpäin, puiden tyyneys asetti aloilleen. Luulen, että luodun kautta Luoja halusi kertoa jotakin itsestään: Älä lokeroi, älä määrittele, ota minut sellaisena kuin olen: Dynaamisena vakautena, juurtuneena liikkeenä, selittämättömänä. Uskoakseni Hän tahtoi myös rikkoa raja-aitoja minussa, joka niin helposti määrittelen itseni ahtaaseen loukkoon: Ole koski, ole puu, anna virrata, elä!

Mielenkiintoista muuten, että vapaus, johon Jumala minua kutsui, ei tarkoittanut astumista ulos itsestäni vaan rohkeammin siihen avaraan, joka Hänen kuvanaan olen. Luulen, että nykyisen suvaitsevaisuuden (joka tuntuu usein olevan kaunis peitenimi arvottomuudelle) ongelma on sama kuin liian laaja-alaisen ja ”moniammatillisen” koulutuksen: Jos on vähän kaikkea ei ole enää mitään. Ja yhtä vähän kuin Jumala on persoonaton voima, Hänen kuvakseen luotu ihminen voi olla ei-mitään.

Lomamatka oli syvä ja hyvä. Oli kuitenkin ihanaa palata myös kotiin ja tuntuu mukavalta alkaa nyt vilkkaiden ja täysien viikkojen jälkeen asettua ja rauhoittua. Järjestelen kotia, rapsuttelen kissaa. Kuuntelen kosken kuohuntaa ja puiden huminaa itsessäni. Pian alkaa opiskelu.

kysymyksiä ja vastauksia

2009-07-21T23:38:00.003+03:00

Tämä on onnellinen ja hämmentävä päivä. Usean vuoden odotus on ohi ja elämä on liikahtanut eteenpäin, ovi opiskelupaikkaan auennut. Näin jälkeenpäin miettien oli totta, mitä moni rukoilija näiden odotuksen vuosien aikana sanoi: On aika olla aloillaan kunnes tiedän, että on aika liikkua. Pelkäsin, että olen jämähtänyt, lamaantunut, mutta nyt ymmärrän, että oli aika olla syrjässä. Aika löytää kysymyksiä, joihin Jumalalla oli antaa vastaukset.

Meillä on monesti niin kiire, niin valmiit suunnitelmat, niin ehdottomat mielipiteet. Vaadimme Jumalalta vastauksia, näkyvää toimintaa. Heti. Vaikka ensin pitäisi uskaltaa miettiä, mitkä oikeastaan ovat todellisia kysymyksiämme. Pitäisi uskaltaa pysähtyä hämmennykseen ja kuulosteluun, rohjeta nähdä, mitä olemme ja asettua siihen. Ihmiset ovat toki erilaisia, mutta itselleni suurin uskon askel ei lopulta ollutkaan lähteä liikkeelle - se tapahtui kuin itsestään, pitkän hiljaisuuden hedelmänä. Eniten uskoa kysyi pysyä aloillaan silloin, kun jalkoja kihelmöi, mutta sydän vielä sanoi: odota.

"Hakeudu syrjään,
vetäydy hetkeksi
sydämesi hiljaiseen huoneeseen.
Anna asioiden asettua kohdalleen
levollisesti, ilman kiirettä ja pakkoa.
Anna avoimien kysymysten jäädä avoimiksi,
kunnes on Jumalan aika antaa niihin vastaukset."
- Anna-Mari Kaskinen -

Kesälomailen taas muutaman viikon. Palaan puun katveeseen 18.8.2009.

Jumala antaa laulaa

2009-07-15T10:11:00.002+03:00

Ei se sovi
tuo ei käy
liian iloista surullista
hidasta äänekästä nopeaa.
Hartaampaa pitää olla
villimpää
ei noin laahaavaa.

Jumala yksin
antaa kaikkien laulaa
riemukkaassa tuulessa.

Irja Hiironniemi

Jumalan työpöydällä

2009-07-07T21:48:00.000+03:00

Olen elämän aaltojen huuhtoma kivi,
ei tuskatta muuttunut muotoni mun.
Kun tarkasti katsot, on viiltoja rivi.
Vain iskujen alla muovaudun.
Ei kivi niin helpolla periksi anna,
ei Mestarin nimeä veistos kanna.
Kivenveistäjän iskut ja kädet kovat,
ne kovassa työssä tarpeen ovat.

Ei unessa kirkastu uskoni kulta,
ei taivas helpolla muotoa saa.
Omat luulot otetaan multa ja sulta,
vaikka kuinka ne olisi arvokkaat.
Ei lannistu luonto naisen, ei miehen.
Tuhat kertaa kun lyödään elämän tiehen
johan oppia alan kovan läksyn sen:
Olen Jumalan armon kerjäläinen.

Hilja Aaltonen

Tee, Luoja, sydän kirkkaaksi kuin lasi,
se jähmeä on, kova, muodoton.
Se jäykkä aines on, vaan unelmasi
sen olemukseen haudattuna on.
Puhalla siihen kauneus ja valo,
se hengestäsi saata elämään.
Tee malja läpikuultava ja jalo
ja valmis tehtäväänsä täyttämään:

Tee siitä malja kauneutta varten,
iloa varten harmauteen maan
ja rauhaa varten, armoasi varten.
Se joka päivä täytä uudestaan - -

Mirjami Lähteenkorva

Minä uskon hyvyyden voimaan

2009-06-30T18:57:00.002+03:00

”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. - - Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan - - ” Jes. 9: 1, 5

On ihmisiä, jotka jo äidinmaidosta imevät ylleen kuoleman varjon: toivottomuuden, pelon ja liikkumattomuuden ilmapiirin. On ihmisiä, jotka elämäntilanne painaa tämän varjon alle: Uuvuttava muuttumattomuus lannistaa, taakka painaa sydämen silmät taivaan raikkaasta avaruudesta pölyisen maan ahtauteen. On ihmisiä, joiden mieleen kuolema levittää varjonsa sotien, sairauksien ja onnettomuuksien ruhjomasta maailmasta kertovien uutisten kautta. Ja on ihmisiä, joissa kuoleman varjo kasvaa katkeruuden ja kateuden siemenistä.

Samaan aikaan, kun kuolema tiukentaa otettaan, kaiken alla virtaa väkevä elämä: Lapsi on syntynyt meille! Yksinkertainen totuus pilkahtaa valona lannistetussa maailmassa: HÄN kantaa valtaa harteillaan. Viimeinen sana ei olekaan toivottomuudella ja pimeydellä vaan Hänellä, jota kuolemakaan ei voinut pitää otteessaan. Kun Hän on Herrani ja Jumalani, kuoleman varjo on vain alkuhämärää, josta Jumalan luomisvoima - yhtä tuoreena kuin aikojen alussa – kutsuu esiin elämää. Anna-Maija Raittila kirjoittaa: ”Painopiste on aina siinä, että Jumala luo – mitä hän sitten tekeekin Läsnäolonsa ja Hengityksensä voimalla, myös katastrofeista ja kaaoksesta.” (Tulisija, 30.6.)

Jumala ja toivottomuus eivät mahdu samaan lauseeseen. Kristityillä ei ole umpikujia, vaan Tie. Siksi silloinkin, kun näen ympärilläni kipeyttä niin paljon, että sitä on melkein mahdoton kestää, uskallan laulaa:

”Minä uskon maailman Luojaan
Ikuiseen Isään, rakastavaan,
ja Poikaan, rauhantuojaan
ja Pyhään Henkeen, Lohduttajaan.

Minä uskon totuuden voittoon,
vääryyden suureen sovitukseen.
Minä uskon rauhan koittoon.
Luottavin mielin työtäni teen.

Minä uskon hyvyyden voimaan,
jota ei murra kuolemakaan
ja kerran syttyy soimaan
kiitos kuin roihu kansojen maa.”

lomaa

2009-06-17T09:10:00.002+03:00

Enpäs kirjoitellut eilen :) Johtuu siitä, että lomailen. Puun katveessa on sanatonta viikot 25 ja 26. Palaan ajatuksineni 30.6.

"Hiljaisuuteen meneminen
ei aina merkitse
ihmisistä etääntymistä.

Se voi merkitä myös sitä,
että etsimme heidän sydäntään
ilman sanoja."

Jörg Zink

Teurasta ja syö!

2009-06-09T17:27:00.003+03:00

”Hän (Pietari) näki taivaan avoinna ja taivaasta tuli alas ikään kuin suuri purjekangas, joka laskettiin maahan neljästä kulmastaan kannateltuna. Siinä oli kaikenlaisia maan eläimiä, nelijalkaisia ja matelijoita, sekä taivaan lintuja. Samassa hän kuuli äänen: ”Nouse, Pietari! Teurasta ja syö!” Mutta hän vastasi: ”Ei, ei Herra! En ole koskaan syönyt mitään epäpuhdasta ja kiellettyä.” Silloin ääni puhui uudelleen: ”Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi.”

Apostolien teot 10:10-15

Eilen rukoillessani näin kuvan lätäköstä. Se oli sameapintainen, ruskeavetinen, matala kuralätäkkö, jonka takana siinsi kaunis ja raikas järvimaisema. Lätäkön ja järven välillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista uomaa, vaan ne olivat irti toisistaan. Minä siinä ihmettelemään, kuka tai mikä oli lätäkön järvestä eristänyt. Koin Jumalan vastaavaan: Se on lätäkön oma valinta. Se on eristäytynyt, koska haluaa varjella itsensä.

Samassa mieleeni nousi yllä mainittu raamatunkohta apostolien teoista. Koin Jumalan sanovan, että Hänen lahjansa ovat kuin suuri ja syvä järvi, mutta me uskovat ihmiset olemme usein niitä eristäytyneitä kuralätäköitä. Siinä missä Jumala haluaa tarjota meille kokonaisvaltaista elämää, me ihmiset pelkäämme kokonaisvaltaista ihmisyyttä, yritämme pitää kiinni ns. hengellisyydestämme, ja siinä pienessä, ahtaassa ajattelussamme varjelemme itsemme varmuuden vuoksi vähän kaikelta. Kun pyrimme omin voimin pitämään itsemme puhtaina, tulemme torjuneeksi epäpuhtaina sellaisiakin asioita, joita Jumala haluaa meille antaa – ja samalla tukimme Pyhän Hengen uutta luovan voiman elämässämme.

Koin Jumalan puhuvan siitä, ettemme saisi enää jaotella asioita hengellisiin ja maallisiin, vaan meidän pitäisi antaa Hänen Henkensä virrata kaiken lävitse. Ja että meidän pitäisi lakata pelkäämästä, sillä nimenomaan pelko eristää meidät siihen omaan pikkuiseen lätäkköömme, joka käy hetki hetkeltä yhä matalammaksi ja kuraisemmaksi.

No, miltä kuulostaa, sisaret ja veljet? Uskallammeko heittäytyä iankaikkisten käsivarsien varaan ja antaa elämän kantaa? Onko meillä rohkeutta kuunnella sitä musiikkia tai lukea niitä kirjoja, joista pidämme, vaikka ne eivät varsinaisesti olisikaan hengellisiä? Rohkenemmeko tanssia, laittautua, juoda lasin viiniä, ostaa kauniin vaatteen? Opiskella ja työskennellä Jumalan meille antamien lahjojen ja kiinnostuksien eikä Jumalan luultujen odotusten mukaan?

Miten on, osaammeko iloita puolisostamme niin mielellämme kuin kehollammekin? Suostummeko vuorovaikutukseen toisten kanssa vai näemmekö jokaisen vastaantulijan vain mahdollisena ”hengellisen käännytyksen” kohteena? Onko meillä viisautta vihastua tarpeen tullen sen sijaan, että lillumme siinä väljähtyneessä ”rakkaudessa”, joksi nimitämme rajattomuutta. Kohtaammeko ylipäänsä ihmisiä ihmisinä vai pysyttelemmekö turvallisesti etäällä hengellisten sanojemme takana? Olemmeko me ihmisiä?

Entä pelkäämmekö Jumalan avaraa olemusta vai voimmeko ylittää seurakuntarajoja? Uskallammeko protestantteina nähdä katolisten kirkkojen perinteiden rikkauden tai katolisina pelkistetyn protestanttisuuden kauneuden, luterilaisina tunnustella armolahjoja tai helluntailaisina kuulostella hiljaisuutta? Entä sukupolvien rajat? Onko nuorilla kanttia löytää vanhojen virsien syvyyttä tai vanhuksilla ymmärtää ”valkoisen metallin” kolahtamista nuorien sydämien paloon?

Jäämmekö omaan matalaan kuraisuuteemme vai suostummeko kosketuksiin käsittämättömän, syvän Jumalan kanssa – Hänen ehdoillaan ja Hänen varassaan? Otammeko vastaan sen, mitä Hän eteemme lahjana laskee?

Anna meille anteeksi, Herra,
että niin usein
kilvoitellessamme
kitkemme sydämestämme
kaiken sen
jonka Sinä olet istuttanut.

Anna meille anteeksi, Herra,
että revimme
niitä hilpeitä kukkia
ja vallattomia rönsyjä
joiden kasvua
Sinä lempein silmin olet seurannut.

Anna meille anteeksi, Herra,
että kuvittelemme Sinut
hymyttömäksi puistovahdiksi
joka rajaa kukkamaat
suorareunaisiksi
ja kiinnittää kieltotauluja nurmialueille.

Anna meille anteeksi, Herra,
että näissä kuvitelmissamme
alamme pelokkaina vartioida
puutarhaamme
ja ajamme pois Sinut
kun paljasjaloin
nauraen
istut puiden katveeseen ja kutsut
aterialle kanssasi.

Okra

Yksi ainoa

2009-06-02T17:52:00.002+03:00

Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.

Luuk. 10:38-42

Tämä on minun elämäni, tiesin, kun lapsena kävelin metsäntuoksuisia polkuja Vapahtajani kanssa, Hänen läsnäolossaan viipyillen. Väliin puhuimme, väliin vain hymyilimme toisillemme. Maailma oli loputonta vihreyttä, kukkia ja lintuja, ja se kaikki tuntui kumpuavan Hänestä, jota sydämestäni rakastin. Kun sitten luin kertomusta Martasta ja Mariasta, äkäinen syyllisyys nipisti minua: En saa jättää kaikkea Martan harteille... Suvussa, jossa on opetettu ”vie mennessäis, tuo tullessais” ei ole helppoa elää tyhjin käsin.

Myöhemmin olen kyllä oppinut täyttämään käteni, huolehtimaan ja hätäilemään oikeaoppisesti, lunastamaan milloin miltäkin martalta oikeuttani olla olemassa. Marian sydäntäni en kuitenkaan ole onnistunut muuttamaan, sillä kerta toisensa jälkeen olen löytänyt itseni tuoksuvien syreenien, linnunlauluisten rantapolkujen tai kukkamaani liepeiltä hymyilemästä Herralleni, ihan vain viettämästä aikaa Hänen lähellään ilman aikomustakaan ahkeroida tai edes rukoilla.

Tässä luterilaisen työmoraalin maassa taidan olla outolintu. Touhukkaiden sukulaisteni keskellä tunnen itseni kummajaiseksi, kun en osaa kertoa suunnitelmistani, saavutuksistani tai projekteistani, puuhailla lakkaamatta. Joskus kuitenkin mietin, voisiko minun lahjani tälle osaavien ja tekevien suvulle, tehokkaalle maailmalle ollakin nimenomaan ne tyhjät käteni: Pysähtyminen ja hiljaisuus. Kuunteleminen ja vastaanottaminen.

En koe olevani laiska, minusta vain tuntuu, että tarpeellisia asioita on loppujenlopuksi hyvin vähän – tai ehkä jopa yksi ainoa.

Palavarakkaus ja särkynytsydän

2009-05-26T16:15:00.002+03:00

Blogini otsikko on kirjan nimi. Selailin kyseistä teosta eilisiltana oppiakseni jotakin säilyttämisen arvoisista asioista, nimittäin perinteisistä koristekasveista. Tänään olen sitten kykkinyt kukkamaassani kourat mullassa ja kämmen istutuslapion terävästä päästä hellänä, kitkenyt rikkaruohoja ja siirtänyt luvattomiin paikkoihin levinneitä kasveja, yrittänyt muistella kirjan opetuksia penkin tulevaisuutta suunnitellessani.

En olisi muutama vuosi sitten osannut kuvitella lukevani palavasta rakkaudesta muussa kuin ihmissuhteiden yhteydessä. Oman kukkamaani myötä minuun on kuitenkin iskenyt puutarhahulluus. Keväisin käyn haistelemassa sulavaa multaa, jonka väkevä haju saa veren virtaamaan suonissani kiihkeästi, alan pyöritellä mielessäni istutuksia ja surffailen internetin puutarhasivuilla silmät kiiluen. Maanisen vaiheen jälkeen asetun kasvun rytmiin ja alan kaikessa rauhassa nauttia kukkamaastani: kitken aurinkoisina aamuina, kastelen leppeinä iltoina, ihmettelen ja ihastelen.

Kukkamaa on täynnä paitsi kauneutta myös viisautta. Kaoottisesta maailmanmenosta on hyvä astua Luojan sydämenlyöntien tasapainoiseen rytmiin, jossa on aikansa auringolla, aikansa sateella, aikansa kasvulla, aikansa lakastumisella. Kukkamaalla oppii pian senkin, että jokainen luotu tarvitsee oman tilansa ja omanlaisensa maaperän voidakseen kasvaa ja kukkia.

On melkein hämmentävää huomata, että elämän perusolemus on loppujenlopuksi sama: kaiken olemassaolon lävistää Jumala, Hänen luomisvoimansa ja järjestyksensä pitävät kaikkea yllä. Siinä on yhtä aikaa jotakin turvallisen yksinkertaista ja pelottavan pyhää. Tämä kokemus antaa myös ajattelemisen aihetta: Kenties Jumala ei käskenyt ihmistä viljelemään ja varjelemaan maata ainoastaan sen tähden, että ihminen saisi puhdasta leipää, raikasta ilmaa ja kokemuksen kauneudesta. Ehkäpä luodusta huolehtimalla on mahdollista saada kosketus Luojaan, joka on ammentanut jotakin itsestään kaikkeen elämään.

Ehkäpä mullan ja veden kieli, kukkien ja lintujen kieli, puiden ja eläinten kieli on juuri sitä, jonka keskellä Pyhä Henki puhuu, Vapahtajamme kulkee paljasjaloin sydäntemme mailla. Siksi, ettemme sanoillamme selitä Häntä pois.

Maat metsät hiljenneinä
ja meret tyyntyneinä
kiittävät Jumalaa.
On laannut voima tuulten.
Vaikene puhe huulten,
vain sydän puhua nyt saa.

Virsi 560:1

Naiseksi

2009-05-19T18:16:00.003+03:00

Kävin perjantaina jättämässä puolet hiuksistani kampaamon roskikseen. Kutrejani saksiessaan kampaajani neuvoi, että hiuksista saa runsaamman oloiset, kun kuivattaa niitä pesun jälkeen pää alaspäin. Nerokkaana naisena päättelin, että tarkoitus ei ole könöttää käsinseisonnassa tuntitolkulla vaan pitää käyttää jonkinlaista apuvälinettä. Muistin miltä hiustenkuivaajani näytti ja tiesin missä se oli, sillä sitä oli tosiaan tarvittu pesun jälkeen. Nimittäin tammikuun yllätyspakkasissa kiinni jäätyneen autonoven sulattamiseen.

Kotiin tultuani katsoin pitkään peilistä kauniisti leikattua ja laitettua tukkaani sekalaisten tunteiden velloessa: Vuoroin hypähti pintaan hämmentynyt ilo kauniista hiuksista, vuoroin syyllisyys turhamaisuudesta, vuoroin polttava tarve ponnistaa ulos värittömyydestäni.

Toisinaan en voi olla kadehtimatta kulttuureja, joissa äidit kävelevät lanteet keinuen ja jo pikkutytöille laitetaan korvakorut ikään kuin juhlistamaan naiseksi syntymistä. En tiedä onko syy sääolosuhteissa, luterilaisuudessa vai tasapäistämiseksi muuttuneessa tasa-arvoisuudessa, kun näillä pohjoisilla nurkilla naiseudesta helposti puuttuu lämmin säteily. Itse olen liiankin hyvin omaksunut harmaan ja ikisitkeän suomalaisen naisen osan: Olen joustanut kuin paju, sysännyt itseni syrjään ja keskittynyt toisten tarpeisiin niin että minusta on valunut pois minuuteni lisäksi kaikki naisellinen elämänvoima ja väri. Tämä aneemisuus on ollut olevinaan kristillistä vaatimattomuutta.

Mutta ei enää! Tämän kevään myötä tulkoot kukat ja linnut kaikessa riemussaan ja rikkaudessaan! Nyt raivaan tieni omanoloiseen naiseuteen, nauran kumoon kaikki yritykset asettaa minut takaisin ikeen alle. Ja opettelen käyttämään sitä hiustenkuivaajaa kampaajan neuvomalla tavalla.

Bää!

2009-05-12T14:23:00.001+03:00

Mielessäni on viime päivinä pyörinyt kerta toisensa jälkeen vertaus sadasta lampaasta. Siis se juttu, jossa paimen huomaa yhden lampaistaan kadonneen ja jättää ne 99 muuta etsiäkseen sitä yhtä. Jo lapsena tuo tarina jotenkin ärsytti minua, mutta vasta nyt ymmärrän mikä siinä tökkii: Ne lampaat, jotka käyttäytyivät asiaankuuluvasti ja kunnollisesti jätettiin, kun taas se yksi ongelmatapaus sai kaiken paimenen huomion. Mitä jos joku niistä 99:stä olisikin sattunut olemaan erityisesti sylin tarpeessa?

Huomaan, että sama levottomuus nostaa minussa päätään, kun mietin seurakunnan kasvutavoitteita ja soluideologiaa, jatkuvan ulospäin suuntautuneisuuden painetta. Evankeliumin leviäminen on tärkeää, mutta oma kiltin tytön haavani huutaa huomiota myös niille, jotka ovat jo uskossa. Tästä kivustani käsin ymmärrän hyvin, miten tärkeää on, ettei seurakuntaan valikoidu vain yhden tyyppisiä ihmisiä. Kristuksen ruumis on elävä kokonaisuus vain silloin, kun jäsenet ovat omilla paikoillaan ja toimivat yhteen: Kuka kutsuu sisään, kuka juurruttaa Sanaan, kuka vahvistaa jo uskovia jne.

En usko, että ne 99 olivat niin vahvoja ja pärjääviä, että selvisivät hyvin ilman paimenta. Luulen pikemminkin, että paimenen poissaolo sai ne huomaamaan oman tarvitsevuuteensa ja sen, että kaikkein kunnollisinkin kaipaa tulla kannetuksi. Jos tämä kaipuu sai niissä tilaa, ne kenties tajusivat, että jokainen niistä oli juuri se yksi lammas, jolle paimen antoi erityisen rakkautensa ja jonka hän halusi hakea luokseen.

Enpä tiedä. Ehkä asia on niin, että ne 99 vanhempaa veljeä tarvitsevat sen yhden tuhlaajapojan, jotta löytävät oman tunnollisuutensa alta ihan oikean ihmisen ja ymmärtävät tulla kotiin.

Yhden askelen rauha

2009-05-05T12:28:00.001+03:00

Viime päivinä olen miettinyt paljon suuria näkyjä valtavista herätyksistä, palavasanaisia rukouksia, puheita Jumalan tulesta. Kaikki se on tuntunut ontolta ja etäiseltä kliseiden toistamiselta. On helppoa maalailla suuria, huutaa esiin maan järinää ja tulenlieskoja – ja olla kuulematta hiljaista huminaa.

Minä uskon herätyksiin. Pelkään kuitenkin, että keskittämällä katseemme omiin suuriin sanoihimme tulemme ohittaneeksi Jumalan todellisen voiman, sen, joka vaikuttaa sydänten tasolla. Entäpä jos suurin este herätykselle ei olekaan rukousten puute vaan niiden suunta? Jospa Jumala haluaisikin sinänsä hienojen rukoustemme vastaanottamisen sijaan antaa meille jotakin, ja odottaa vain sitä, että saisi äänensä kuuluville siinä ihan tavallisessa arjessamme?

Näky (olkoon sitten maailman tapahtumista tai omasta tehtävästä) voi antaa suuntaa, mutta se voi myös eksyttää kärsimättömän mielen, joka haluaa päästä perille ilman matkantekoa – tai joka haluaa keskittyä ulkoisiin merkkeihin sisäisen muutoksen sijaan. Tärkeämpää kuin saada näky tulevasta on juurtua Jumalaan, oppia tuntemaan Hänen äänensä ja olemaan uskollinen sille tänään. Tästä avautuu tie, jota olen alkanut kutsua yhden askelen rauhaksi: matka sen Jumalan kanssa, joka kutsuu itseään nimellä Minä olen (2. Moos. 3:14). Uskallus jättäytyä tämän selittämättömän, väkevästi läsnä olevan Jumalan varaan, rohkeus elää Jumalan valtakuntaa todeksi tässä hetkessä, kurkottamatta jatkuvasti johonkin muualle.

”Jumala johdattaa minua askel askelelta. Minun oma hätäinen mieleni haluaisi harppoa vuorienkin yli. Älä hätäile, sanoo rakastava ääni hiljaa. Älä yritä harppoa. Tyydy ottamaan askel kerrallaan. Tärkeintä on että olet tiellä. Ja että olet rehellinen, olet aito.” Heli Karjalainen

Ei sanaakaan

2009-04-28T17:20:00.001+03:00

Olen väsynyt sanoihin: tietoon, opetukseen, keskusteluun. Kenties meillä luterilaisilla, Sanan kirkkolaisilla on yliannostus sanoja ja läsnäolon vajaus. Ei ihminen ole pelkkä pää. Eikä Jumala ole selitettävissä tyhjiin. Olisiko aika palauttaa kokemuksesta puhdistettuun uskoomme mysteeri, Pyhän kohtaaminen? Olisiko aika suostua sanattomuuteen, asettua Jumalaan Hänen tutkimisensa sijaan?

Otan yhden askelen kerrallaan...

2009-04-21T13:16:00.001+03:00

Olin aina ollut koiraihminen, sitten meille muutti kissa. Tämän elegantin eläimen myötä jouduin opettelemaan monia asioita, mm. aivan uudenlaisen tavan ulkoilla. Sen sijaan että pyrkisi määrätietoisesti eteenpäin intoa puhkuen kuten koirat tekevät, kissa katselee, kuulostelee ja tarkkailee. Aluksi minua turhautti tavattoman paljon: Tämä mitään lenkkeilyä ole... turhanpäiväistä seisoskelua... mokoma jumittaja!

Pikkuhiljaa olen alkanut nähdä asian toisin. Fyysinen kuntoni ei kenties kissan kanssa ulkoillessani kohoa, mutta jokin toinen ulottuvuus minussa saa ihan uudella tavalla tilaa. Pitäisikö aina olla kauhea kiire eteenpäin? Miksi minun pitäisi jatkuvasti pyrkiä jonnekin muualle? Entäpä jos päämäärä onkin juuri tässä? Tämän oivallettuani yhteisistä ulkoiluistamme on alkanut muodostua syvää, hiljaista rukousta: jalkani ja sydämeni ovat saaneet malttia viipyä siinä, missä kulloinkin olemme, kissa ja minä.

Viime aikoina olen miettinyt paljon kelttiläistä kristillisyyttä, jonka rytmi tuntuu minusta suuren sydämen levollisilta lyönneiltä. Kirjassaan Kelttiläisillä poluilla Liisa Seppänen kertoo omista pyhiinvaelluksistaan, kohtaamisistaan ja ajatuksistaan. Käydessään kerran eräällä pienellä englantilaisella saarella, jossa erakkopappi Herbert oli aikanaan asunut, hän oli nähnyt ryteikössä valkovuokkoja. ”Täällä piilossa ne kukkivat lyhyen hetken joka kevät. Yksikään ihminen tuskin näki tai ihasteli niitä - - Ne kukkivat aivan itsekseen, hyötyä kyselemättä. Jos Jumalalla oli varaa tällaiseen tuhlailuun, kyllä hänellä oli kai varaa muutamaan ”hyödyttömään erakkoon”. Valkovuokoilla ja Herbertillä oli sama kutsumus. He ylistivät Jumalaa hiljaisuudessa.” (Kelttiläisillä poluilla, s. 136).

Ymmärrän nyt, että omina hiljaisina vuosinani minulla on ollut tuo valkovuokkojen ja Herbertin kutsumus. En tiedä ovatko nämä vuodet saaneet opetettua minulle kärsivällisyyttä, mutta ainakin olen oppinut jotakin ylistyksestä ja rukouksesta. Ne eivät ole välineitä, joilla on tarkoitus saavuttaa jotakin, vaan Jumalan itsensä läsnäoloa. Kun olen tuskaillut olevani turha, pölyttyvä maanantaikappale jossakin Jumalan varaston ylähyllyllä, olen itse asiassa saanut levätä aivan Hänen sydämellään, ylistää hiljaisuudellani.

Kissan ja minun rukoushetket jatkuvat väistämättä, joten jotakin kelttiläisestä rytmistä taitaa siirtyä pikkuhiljaa minuun. Tuntuu hyvältä ajatella, että olen löytänyt oman polkuni, johon sydämeni on saanut asettua ja rauhoittua. Tiedän, että tästä rauhasta käsin avautuu kaikki muukin, ajallaan ja askelen kerrallaan, kutsuni ja tehtäväni mukaan lukien. Kuten kelttiläiset kristityt sanovat ”Anna jalkojesi seurata sydäntäsi, kunnes löydät ylösnousemuksesi paikan.” (Kelttiläisillä poluilla, s. 139)

Mustissansa, ilmein mykin...

2009-04-14T13:42:00.003+03:00

Kristus ja kristitty
Jeesus Kristus, poika Herran,
kulki metsätietä kerran
hymyhuulin, avojaloin
- linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
- seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat
ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.

Oiva Paloheimo

”Brittiläiset ateistit ovat laukaisemassa Lontoossa bussien kylkiin mainoskampanjaa, jossa kehotetaan lopettamaan murehtiminen ja unohtamaan Jumala.
Mainoskampanjan koko slogan kuuluu "There's probably no God. Now stop worrying and enjoy your life." (Jumala on tuskin olemassa, joten lopeta murehtiminen ja nauti elämästäsi").”

Uusi Suomi 21.10.2008

Enpä voi moittia brittiläisiä ateisteja peiliin katsoessani. Tai kuunnellessani radiojumalanpalveluksen saarnoja, jotka viimeistään neljännen tasapaksulla saarnanuotilla luetun lauseen kohdalla upottavat virkeänkin kuuntelijan uneliaaseen olotilaan. Tunnelmaa eivät kohota myöskään syntistä maailmaa ja maailmanlopun merkkejä käsittelevät keskustelut, joiden päätteeksi meillä kristityillä on tapana huokailla miten kamalaa kaikki on ja toivoa Jeesuksen pikaista paluuta. Paikoin Raamatun elämänohjeetkin on kristillisissä piireissä laajennettu ”hilpeäksi” kokoelmaksi kirjoittamattomia kieltoja ja säädöksiä, joiden rinnalla Jeesuksen arvostelemat juutalaisten isien perinnäissäännötkin kalpenevat.

Tulin tässä pääsiäispyhinä katsoneeksi elokuvan Martti Lutherista. Martti-munkki eli aikana, jona roomalaiskatolinen kirkko piti yksinkertaista kansaa kurissa ja Herran nuhteessa luomalla kauhukuvia helvetin liekeistä ja polttamalla toisinajattelijoita ihan maallisilla tulilla. Marttia kärvensi kuitenkin sisäinen polte: Kaipuu Jumalaan, jota voisi rakastaa.

”Etsivä löytää”, lupaa Raamattu ja Martti löysi. Hän katsoi aneiden ja pyhimysten palvonnan, vallitsevien kirkollisten käytäntöjen ja vallankahvassa olevien ihmisten läpi uskon ytimeen: Kristukseen. Hän näki ristillä kuolleessa ja ylösnousseessa Jeesuksessa Jumalan, joka ei vaadi vaan antaa. Samalla hän löysi vapauden ja ilon, joista riitti jo tähän maanpäälliseen elämään.

Tästä herää kysymys meille 2000-luvun kristityille: Olemmeko me löytäneet? Olemmeko edes etsineet vai olemmeko tyytyneet maailmankatsomukseen, moraaliseen järjestelmään, kunnolliseen elämään? Entäpä jos (lainatakseni erästä eilistä saarnaa) meihin osuvat seppä Högmanin Paavo Ruotsalaiselle aikanaan sanomat sanat: ”Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: Kristuksen sisällinen tunteminen.”

Elämään kuuluvat myös itku ja kipu, pettymys ja suru ja kaikessa tässä Kristuskin on. Aina ei jaksa, eikä tarvitsekaan. Mutta missä on kiintopiste? Mitä pääsääntöisesti pyörittelemme ajatuksissamme, puheessamme? Pelkoa? Toivottomuutta? Katkeruutta? Syntiä? Kumpi saa meiltä enemmän aikaa: maailman pimeys vai Maailman valkeus?

Uskovia on moitittu järjen puutteesta ja monesti ihan syystä. Nimittäin siihen nähden, että sanomme uskovamme kaikkivaltiaaseen, hyvään ja rakastavaan, kuoleman voittaneeseen Jumalaan pelkäämme, murehdimme, päivittelemme ja mökötämme järjettömän paljon. Jospa alkaisimme käyttää järkeämme eli elää uskomme mukaan... Kuten brittiläisten ateistien kampanjan ”vastaiskuksi” perustettu facebook-ryhmä asian ilmaisee: Jumala ON olemassa, joten lopeta murehtiminen ja nauti elämästäsi.

Elämän tie

2009-04-07T11:39:00.002+03:00

”Hoosianna! Elämän tie läpi varjojen vie. Laulan: hoosianna! Auta nyt taas kun en juonesta kiinni mä saa, en saa.”
Terapia: Hoosianna

”Sometimes a shadow dark & cold lays like a mist across the road,
but be encouraged by the sight, where there's a shadow there's a light.”
Petra: Road to Zion

Pimeyden ytimestä
syvimmästä toivottomuudesta:
kuolleen Jumalan ristin juuresta

kasvoi kerran

maailman valo
tulevaisuus ja toivo

aukeni

ovi ikuiseen elämään.

Miksi se ei olisi mahdollista
tänäänkin?

Okra

Älä pelkää pimeää, älä väistä varjoja, älä itsessäsi, älä muissa. Katso silmiin, mene kohti, sillä juuri siitä, mikä on toivottominta, juuri siitä, mikä on kipeintä aukeaa ovi. Kohota katseesi ja näe: Sinun pimeydessäsi kävelee piikein kruunattu kuningas. Sinun tuskassasi huutaa ristiinnaulittu mies. Ylösnousemusta ei ole ilman ristiä, tyhjälle haudalle pääsee vain Golgatan kautta.

Älä pelkää hiljaista tietä, rehellisen raadollisuuden ja avunpyyntöjen aikaa. Vain syntisen voi armahtaa, vain sairaan voi parantaa, vain hoosiannasta voi nousta halleluja.

Älä pelkää, älä väistä, älä yritä piilotella. Juuri nyt usko todeksi: Sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu. Elämän tie on tässä.

Hemmo, Alli ja Paavo

2009-03-31T16:15:00.001+03:00

Olipa kerran kolme Jumalan lasta: Hemmo Huoleton, Alli Alaspainettu ja Paavo Pyhä. Heidän taustojaan voimme vain arvailla, mutta aikuisina he sattuivat kuulumaan samaan seurakuntaan.

Hemmo inhosi arkea ja kurinalaisuuteen hän pystyi vain asioissa, joista todella paljon piti. Hemmon motto oli: Mielihyvä ennen kaikkea. Niinpä hän jätti väliin messun, jos samaan aikaan sattui telkkarista tulemaan jotakin kiinnostavaa ja kippasi kodin siivousvastuun vaimolle, koska paljon hauskempaa oli käydä poikain kanssa kaljalla. Hemmon elämä oli jatkuvaa nautintojen etsimistä ja hän oli tottunut siihen, että joku hoiti tylsät asiat hänen puolestaan. Ikäviä tilanteita hän pakeni.

Alli ei tiennyt nautinnoista mitään. Hänen koko energiansa meni sen tarkkailuun, miten hän elää. Jokainen sana ja teko piti päivän päätteeksi analysoida pohjia myöten, kaduttavaa ja parannettavaa löytyi loputtomasti. Alli oli varma, ettei hän ikinä täyttäisi mittaa, kuka sen sitten asettikin. Saarnatkin tuntuivat olevan täynnä vaatimuksia, joihin Alli kovasti ponnistellen yritti yltää.

Paavo oli kunnon kansalainen. Hänen elämässään kaiken piti olla siistiä ja arvostettavaa. Paavo kävi messuissa säännöllisesti, osallistui pienryhmiin ja oli aktiivinen palvelutehtävässään. Hän myös seurasi lastensa harrastuksia kuten kunnon isän kuuluukin ja osallistui vaimonsa kanssa avioliittokursseille säännöllisesti. Paavon kotona syötiin terveellisesti ja nukuttiin riittävästi, eikä koskaan unohdettu muistaa naapuria joulukortilla.

Kukin näistä kolmesta Jumalan aarteesta sai eteensä seurakunnan (uskon)elämän arviointilomakkeen, jossa kysyttiin mm. häiriöttömän ajan antamisesta Herralle, ajatusten puhtaudesta, fyysisestä ja henkisestä hyvinvoinnista huolehtimisesta, läheisten ihmisten huomioimisesta sekä vilpittömyydestä. Seuraukset olivat arvattavasti hyvin erilaiset.

Hemmo naureskeli ensin paperille ja sivuutti jokaisen kiusallisen kysymyksen. Asiat jäivät kuitenkin vaivaamaan häntä ja eräänä iltana lasten jo nukkuessa Hemmo aloitti keskustelun vaimonsa kanssa: ”Kuule, kyllähän minä huomioin sinua. Tai siis... Tiedäthän sinä, että rakastan sinua.” ”Kyllä minä tiedän, mutta ei se aina siltä tunnu”, vaimo vastasi. Vastaus ärsytti Hemmoa, joka laukoi vaimolleen pari valittua kommenttia ja painui pehkuihin.

Alli tutki paperia tarkkaan ja itseään vielä tarkempaan: ”Oliko se aika, jota annoin Herralle loppujen lopuksi häiriötöntä? Enköhän vain tullut ajatelleeksi jotakin muutakin kuin Häntä... varmasti, varmasti! Viime viikon keskiviikkona kävelin vain vartin lenkin, vaikka olisin selvästi tarvinnut puoli tuntia. Eilen kokkasin kalaa, vaikka mieheni oli syönyt sitä töissäkin – minun olisi pitänyt muistaa... Vilpitön, vilpitön... Olenkohan nyt varmasti tunnustanut kaiken?” Ja Alli heräili pitkin yötä muistaen yhden jos toisen laiminlyönnin lomakkeensa täyttämisessä, ahdistui tunnustamattomista synneistään kuin Luther aikanaan.

Paavo katsoi lomaketta tarkkaan ja täytti sen huolellisesti kohta kohdalta. ”Varsin tyydyttävää”, hän ajatteli. ”Herra on saanut aikaa joka aamu, vaimo ja lapset on huomioitu, äidille soitettu sovittuina päivinä. Työ on hoidettu rehellisesti, ajatukset pidetty tiukasti puhtaina, unta saatu riittävästi, liikuntaa harrastettu sopivasti ja vähärasvaista runsaskuituista ruokavaliota noudatettu. Vilpittömyyttäni tuskin kukaan voi epäillä.” Paavo nukkui pölyttömässä ja tuuletetussa makuuhuoneessaan siveellisiä unia nähden terveelliset kahdeksan tuntia.

Seurakunnassa oli sielunhoitajana vanha mies, jonka kanssa jokaisen seurakuntalaisen oli määrä käydä keskustelu lomakkeestaan. Hemmo saapui paikalle myöhässä ja kertoi sen johtuneen pitkittyneestä jääkiekko-ottelusta. ”Olisin ehtinyt, jos ei olisi mennyt jatkoajalle”, hän selitti ja istui alas. ”Olisit ehtinyt, jos olisit lähtenyt ajoissa”, sielunhoitaja korjasi hymyillen. ”Mitä... niin”, Hemmo häkeltyi. ”Mutta voin jäädä vähän yli ajankin.” ”Mutta minä en voi”, sielunhoitaja vastasi tyynesti. ”Minulla on sovittu tapaaminen seuraavan keskustelijan kanssa.”

”Ei kai se nyt niin tarkkaa ole”, Hemmo alkoi ärtyä. ” Kai nyt vähän voi joustaakin.” ”Ai, niin kuin sinä teit katsomalla jääkiekkoa sovittuna tapaamisaikana?” sielunhoitaja hymyili. ”Se oli sentään ratkaiseva matsi! Se oli tärkeää katsoa!”, Hemmo kiivastui. ”Sinun kiinnostuksesi jääkiekkoon oli siis tärkeämpää kuin minun aikani, elämäsi suuret kysymykset ja seuraavan keskustelijan aika”, sielunhoitaja totesi. ”En minä niin sanonut...” Hemmo aloitti. ”Mutta käyttäydyit sen mukaisesti”, sielunhoitaja sanoi lujasti. Hemmo lähti kiukkuisena ulos huoneesta.

Alli tuli paikalle sovitusti ja astui arasti sisään. ”Tiedän, että minun olisi pitänyt valmistautua paremmin...” hän sopersi. ”Mikset sitten tehnyt niin?” sielunhoitaja kysyi lempeästi. ”Minä, minä... tein kyllä parhaani”, Alli hätääntyi. ”Ja miksei se riittäisi?” Alli ei osannut vastata mitään. Hän otti paperinsa esiin ja alkoi puhua pulputtaa: ”Näitä on enemmänkin, vikoja ja laiminlyöntejä... Yritin kirjata niin yksityiskohtaisesti kuin pystyin, mutta... ”

”Alli, kumpi on suurempi, sinä vai Jumala?” Alli säpsähti ja etsi syytöstä sielunhoitajan kasvoilta, mutta turhaan. ”Jumala”, hän kuiskasi. ”Miksi sitten tuomitset ihmisen, jonka Jumala on armahtanut?” Syvä hiljaisuus täytti huoneen. Kun Alli lopulta nosti katseensa taas sielunhoitajaan tämä sanoi: ”Minä annan nyt sinulle kotitehtävän.” Alli keräsi paperinsa ja otti kynän esiin. Sielunhoitaja naurahti: ”Polta nuo paperit. Osta sitten jotakin kaunista ja pyydä myyjää paketoimaan se.” ”Tuonko paketin sinulle?” Alli hämmästeli. ”Et, vaan annat sen eräälle tärkeälle ihmiselle, jota Jumala hyvin paljon rakastaa.” Alli katsoi miestä kysyvästi. ””Itsellesi, ystävä kallis”, sielunhoitaja hymyili.

Paavo tuli paikalle täsmällisesti, kätteli sielunhoitajan ja istui ryhdikkäästi alas. ”Vastauksesi ovat varsin tyydyttäviä”, totesi sielunhoitaja ja Paavo nyökkäsi. ”Elämäsi lienee kaikin puolin mallillaan.” ”Uskon niin”, Paavo hymyili. Sielunhoitaja nyökytteli hetken papereita silmäillen ja kysyi sitten: ”Mistä sinä pidät?” ”Pidän?” Paavo häkeltyi ja tuijotti miestä epäuskoinen ilme kasvoillaan. ”Minä...tuota... Minusta tässä ei nyt ole kysymys pitämisestä vaan siitä, olenko onnistunut elämässäni. Mielestäni olen aina hoitanut velvollisuuteni.”

”Ah...” sielunhoitaja kuiskasi surullisesti hymyillen. ”Tiedätkö, Paavo, minun tekisi mieleni antaa sinulle ohjeeksi vetää kunnon kännit.” ”Eikö se sinusta söisi hiukan uskottavuuttani?”, Paavo vastasi kuivasti hymyillen. ”Juuri siksi. Minusta sinun uskottavuutesi nimittäin syö ihmisyyttäsi. Oli miten oli, en neuvo sinua juomaan, koska syntiä ei voi hoitaa synnillä.” ”Syntiä?” Paavo näytti tyrmistyneeltä. ”Syntiä, Paavo. Vanhemman veljen syntiä, jota näiden kysymysten pohtiminen sinun tapauksessasi vahvistaa: oman erinomaisuutesi tarkkailua. Sinä riität itsellesi niin hyvin, että olet kadottamassa Valtakunnan.” Paavon silmissä välähti, mutta sielunhoitaja ei välittänyt siitä: ”Vie vaimosi tanssimaan, Paavo. Hulluttele lastesi kanssa. Nuku pommiin. Herkuttele. Naura. Yritä päästä kiinni siihen mieheen, joka kerran olit, mieheen, jolla oli kiiltokuvaelämän sijaan palava sydän.”

Päivän päätteeksi Hemmo hiipi arasti vanhan sielunhoitajan ovelle. ”Anteeksi...Sopisiko... Ihan pieni hetki...” ”Käy sisään”, sielunhoitaja kehotti. ”Minä vain sitä että... anteeksi”, Hemmo sopersi. ”Saat anteeksi.” ”Minä... tuota... ajattelin käydä ne kysymykset kunnolla läpi. Vilpittömästi”, Hemmo naurahti painottaen viimeistä sanaa. ”Kuulostaa hyvältä”, sielunhoitaja sanoi. ”Ehkä”, hän lisäsi ”voisit käydä ne läpi joka viikko. Jonkun ystäväsi kanssa. Saisitte tukea toisiltanne.” ”Niin, ehkä voisinkin...” Hemmo hymyili, kiitti ja poistui.

Mitä Hemmolle, Allille ja Paavolle tapahtui myöhemmin? En tiedä. Onko tällä tarinalla opetusta? Saattaapa ollakin.

Se on loppu nyt

2009-03-24T12:22:00.001+02:00

Sain tässä hiljan sähköposteja, joissa oli profetiaa lopunajoista. Jokaisen kunnon kristityn olisi varmaankin kuulunut tuntea kutsua rukouselämänsä syventämiseen ja Raamatun tutkisteluun. Minun ensimmäinen ajatukseni oli: Hitto, jääpäs paljon kokematta, jos maailmaloppu tulee nyt.

Koko ikäni olen sukeltanut syvällä: pohtinut, analysoinut, tutkinut, kuunnellut, ymmärtänyt, selvittänyt. En pidä sitä täysin hukkaan heitettynä aikana, mutta loputtomiin ei voi kaivautua multaan. Vaikka puu ei pysykään pystyssä ilman juuriaan, pelkät juuret eivät tee puuta. On kasvettava valoon, otettava riski kurottaa kohti taivasta ja kepeää, leikkisää tuulta. Vasta silloin voi myös kantaa hedelmää.

Nyt, saatuani painia Jumalan kanssa ja huomata Hänet järkkymättömäksi jokin sisälläni on asettunut. Kun minun ei enää tarvitse kannatella maailmaa, uskallan jättäytyä Hänen kannettavakseen. Tästä perusturvallisuudesta käsin on ihmeen kepeä elää: Minun ei tarvitsekaan tietää kaikkea, ratkaista kaikkea, selvittää kaikkea, kaivaa juuriani yhä syvemmälle, loputtomiin. Eikä minun varsinkaan tarvitse riittää juuriksi toisille, vaan jokaisen on itse kohdattava oma pimeytensä, kaivauduttava sen läpi, etsittävä ja löydettävä oma elämänsä. Saan ja minun kuuluukin haluta ylöspäin, raikkaaseen ilmaan ja lintujen leikkiin. Vapauteen.

Haluan auringon lempeää valoa ja hellivää lämpöä, hyvää viiniä, vilpitöntä naurua, tanssiaskeleita. Haluan kesän tuoksua, aaltojen hyväilyä, jäätelöä. En halua enää lukea kehittyäkseni vaan nauttiakseni. En halua enää syödä pysyäkseni hengissä vaan tahdon iloita joka suupalasta. En halua seurakunnan tavoitteellisia pienryhmiä vaan ystäviä. Haluan musiikkia, teatteria, tuoreita kukkia maljakkoon. En halua enää elämää, johon kuuluu hengellisyys. Haluan kokonaisvaltaisen elämän, jonka lävistää Jumalan läsnäolo.

Toivon sinulle, rakas Minä, elämää, joka ei ole niin kireä ja ahdas, täynnä vaatimuksia ja pelkoja.

Tuntemattoman munkin sanoja lainaten:

Toivon,
että tekisit enemmän erehdyksiä.
Rentoutuisit, olisit
taipuisampi,
hupsumpi kuin mitä olet
tällä matkallasi ollut.
Matkustelisit. Nauraisit.
Kuljeskelisit metsissä,
uisit joissa,
katselisit auringonlaskuja.

Toivon, että etsiessäsi vastauksia
kysyisit yksinkertaisia kysymyksiä.
Laulaisit, rukoilisit, hiljentyisit.
Kulkisit kiireettä ihmisen rinnalla.

Söisit enemmän jäätelöä
ja vähemmän maksalaatikkoa.
Kävisit uusissa paikoissa,
tekisit uusia asioita.
Ajelisit karuselleissa ja
poimisit päivänkakkaroita.

Toivon,
että oppisit epäonnistumaan,
antamaan anteeksi
ja armahtamaan myös itseäsi.

Se on loppu nyt, maailmani sellaisena kuin sen ennen tunsin.

Painia Jumalan kanssa

2009-03-17T21:01:00.004+02:00

Kun sinulta viedään ilo
kun sinulta viedään usko
kun et saa puristetuksi huuliltasi yhtään rukousta,
ja luottamuksesi Jumalaan käy nollan alapuolella,

jää jäljelle Kristus,
luja kallio jalkojesi alla.

Anna-Mari Kaskinen

"Mä luulen, että sä et juuri koskaan kerro, mitä sun päässä oikeasti liikkuu." Mieheni toteamus hätkähdyttää. Olen hiljaa ja maistelen sanoja, joissa ei ole syytöstä. "Se on totta", vastaan lopulta. "Se on ihan totta." On helpottavaa sanoa se ääneen, vaikka tunnenkin itseni totuuden edessä hyvin tyhjäksi ja hyvin väsyneeksi.

Olen tottunut sysäämään kokemukseni syrjään ja puhumaan, mitä minulta odotetaan. Olen oppinut, että maailma järkkyy rehellisyydestäni: Jos kaikki ei olekaan ongelmatonta kiiltokuvaa, joku saa sydänoireita, sairastuu, alkaa tehdä kuolemaa. Pelkään itseäni, koska minussa on tuhoava voima. Pelkään totuutta, koska se tappaa.

Valhe, sanoo Raamattu. Totuus tekee vapaaksi. Ei! huudan niin että sydämeni repeää ja joudun tässä ristiriidassa syvään hengelliseen kriisiin. Painin Jumalan kanssa kuin Jaakob aikoinaan, ja Hän joutuu satuttamaan minua, jotta ymmärrän kumpi meistä on vahvempi. Minä huudan kipuani, mutta vielä enemmän kaikkea sitä pelkoa ja raivoa, joka on vuosikaudet kaivannut jotakuta kestävää ottamaan sen vastaan. Minä huudan ja painin, koska pelkkä pään tieto ei enää riitä. Minun on saatava kokea, että Jumala ei järky. Minun on saatava tuntea, että on joku, jota minun ei tarvitse kantaa. Joku, joka jaksaa kantaa minut ja uskaltaa katsoa minut olevaksi ihan kokonaan.

Mitä enemmän painin, sitä näkyvämmäksi tulen. Kauhon raivokkaasti syrjään valheita, jotka ovat painaneet minua kasaan. Paiskon Jumalaa epäuskollani ja epätoivollani, kysyn, syytän ja kyseenalaistan. Olen väsynyt ja hengästynyt, mutta elävämpi kuin koskaan aiemmin. Helpotuksen aalto pyyhkäisee ylitseni jokaisen raivonpuuskan jälkeen: En ole onnistunut horjuttamaan Jumalaa, maapallokin on yhä radallaan.

Paini jatkuu, mutta pikkuhiljaa alkaa kai orastaa luottamus: Kaikki ei olekaan kaaosta, jota minun on yritettävä hallita. Maailmallani on turvalliset rajat.

Heittäytymistä

2009-03-10T14:35:00.001+02:00

Jos jotakin kaipaan lapsuudesta, niin kykyä heittäytyä. Varovaisuus ja harkintakyky eivät ole hassumpia asioita, mutta pitääkö niiden tarkoittaa ylenmääräistä varmistelemista? Siinä missä lapsi puhtaan hangen nähdessään ryhtyy tekemään enkelinkuvia, aikuinen tunkee riemunailahduksen sisuksiinsa ja ryhtyy punnitsemaan: Mitä jos lumen alla on koiranjätöksiä? Entä jos menee lunta niskaan tai kenkiin? Kastuukohan takki, tai vielä pahempaa: housut? Mitä jos joku näkee?

Entä jos lakkaisin kysymästä ”entä jos”? Jos vaikka uskaltaisin päästää langat käsistäni ja heittäytyä: Hullutella huolettomana kuin kukat ja linnut. Mitä sitten jos maailmanloppu tulee huomenna, ei sitä synkistelyllä siirretä. Rakastella laulujen laulun aistit avaavalla runsaudella. Miksi kiinnittää kieltotauluja puutarhaan, jonka kaikki värit, tuoksut ja maut on puolisoille yhteisiksi annettu? Ottaa uskon askelia. Onko sillä väliä, että kenties menetän kasvoni, toisissa kulttuureissa kun voi uskonsa tähden menettää päänsä.

Jospa tässä ja nyt päästäisin irti niistä naruista, joita rystyset valkeina olen pitkään puristanut, ja nojaisin tuuleen. Mitä se haittaa, jos takki vähän tahraantuu tai niskaan luiskahtaa kourallinen pakkaslunta? Parempi rähjääntyä eläessä kuin kuolla pystyyn siksi, ettei uskalla elää.

Kevät on

2009-03-03T13:50:00.002+02:00

”Kun hän käskee, jää sulaa. Hän käskee tuulensa puhaltaa, ja vedet virtaavat.”
Ps. 147:18

Yleensä pidän kaikista vuodenajoista (kunhan ne ovat oikeilla paikoillaan!), mutta nyt alkaa tuntua siltä, että onhan tätä talvea jo eletty. Jo riittävät vetoisuus, köhät ja väritön maailma!

Näiden ajatusten vallassa kävelin rantapolkuja viime viikolla, kun yhtäkkiä huomasin, että ilmassa kaikui lintujen ääniä. Vilkaisin ympärilleni: Meri oli edelleen jäässä, maiseman peitti lumikerros, jonka valkeutta vasten alastomat puut näyttivät mustilta siveltimen vedoilta. Kaikki oli ennallaan, eikä kuitenkaan ollut... Kevät oli jo lähettänyt ensimmäiset lintunsa.

En voi olla ajattelematta, että moni ihminen elää sisäisesti ikitalvea: arki tuntuu harmaalta, moni kipeä asia pysyy muuttumattomana paikallaan, elämästä ovat kadonneet värit. Ja kuitenkin kaiken tämän toivottomuuden yllä hengittää elävä Jumala, eikä vain yllä, vaan pikkuhiljaa myös keskellä, yhä syvemmällä. Lempeästi, hellittämättä Pyhän Hengen hiljainen humina, sulattaa, herättää henkiin, kutsuu kasvuun.

Välillä on aika käpertyä, rakentaa peitosta lämmin pesä ja olla turvassa siellä kuin siemen mullassa. Mutta on myös aika, jolloin kevät puhaltaa peitot ja pölyt taivaan tuuliin, ilma lämpenee ja elämä puhkeaa kukkaan. Sillä kaiken jään, harmauden alla virtaa hiljalleen elämä. Kevät on, kevät on.

Pimeälläkin on rajat.

Kuolema ei koskaan voita.

Aina sulaa jää.
Aina herää maa.

Alkaa narsissien
keltainen tanssi.

Okra

Kevätaurinko
on vasta kutitellut
lumista maailmaa
kun ne jo nostavat päänsä,
krookukset.

Mikä luottamus!

Lehdet ylistykseen
kohotettuina
ne kukkivat siellä
missä
kaikki ympärillä on kuollutta.

Ne ovat uskon kukkia:
Kiittävät jo siitä
mikä ei vielä näy
mutta mikä on jo totta.

Okra

Perillä

2009-02-24T17:56:00.001+02:00

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.

Juha Tapio

Tänään herätessäni olin tyyni ja hiljainen kuin järvenpinta kesäaamuna ja tiesin tulleeni perille. On kulunut vuosi siitä, kun paaston alkaessa karistin miellyttämisen naamioni ja aloitin todellisen taistelun oikeudestani olla olemassa. Tie on ollut raskas, suorastaan näännyttävä. Olen tullut rajusti riisutuksi, vereslihalle asti, mutta nyt olen tässä. Minä selvisin.

Aamupäivällä mietin minkälainen ja missä olisin, jos olisin elänyt toisin. Olisinko lähempänä unelmiani, jos en olisi antanut polkea niitä? Olisinko arvostettu, osaava asiantuntija jollakin alalla, jos en olisi muovautunut toisten jatkeeksi? Olisinko kenties tyylikäs ja edustava ulkoisesti, jos en olisi kadottanut naiseuttani häpeän alle? Entä olisinko terveempi, jos paha oloni olisi saanut tilaa ennen kuin se etsi useita tapoja tulla näkyväksi kehossani? Vastauksia en saa koskaan tietää, mutta lopulta: en haluakaan, sillä niillä ei ole merkitystä. Ainoastaan sillä on väliä, mitä olen nyt.

Mitä olen nyt? Viime viikolla näin puolestani rukoiltaessa näyn: Tanssin metsän ja niittyjen keskellä hameenhelmat hulmuten, hiukset tuulessa liehuen ja taivaallinen Isäni nauroi lempeästi. Tätä olen nyt: vapaa, rakastettu, luova, kaunis ja vahva. Siinä missä viime paasto riisui minut, tämä alkava pukee: ”Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat--” (Jes. 9: 3). ”Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.” (Matt. 11:29-30).

Siunattua alkavaa paastonaikaa. Olkoon se meille kaikille Jumalan lupauksiin pukeutumista.

Toisinaan

2009-02-17T18:51:00.000+02:00

Aikanaan ajattelin, että vastoinkäymisissä pitää vain purra hammasta, sillä ne kasvattavat uskoa. Olin myös oppinut, ettei hyvistä hetkistä parane liikaa nauttia – nehän saattaisivat tulla Jumalaa tärkeämmiksi. Osasin hymyillä loukkaajille, koska se oli Kristuksen rakkauden opettelua. Tiesin senkin, että oli kiitettävä ”joka tilassa”, joten rukouksissani muistin peittää pahan mieleni. Suoraan sanoen opin hitonmoiseksi teeskentelijäksi, jonka sisällä velloi epämääräinen tallattujen tunteiden ja unelmien möykky. Mutta ei siitä tarvinnut välittää, sillä ”kaikki kohdallaan kerran taivaassaan”.

Sitten tutustuin Nasaretin puuseppään, joka nauroi ja itki, söi, joi ja eli, rakasti varsin arkisesti koskettamalla sairaita ja istumalla halveksittujen ruokapöydissä. Yhtäkkiä muistin, että olin tavannut hänet aiemminkin, silloin lapsena, kun hänen läsnäolonsa lävisti koko elämäni. Oli hämmentävää huomata, miten kauas hänestä olin joutunut uskonnollisuuden tiellä, etsiessäni todellista elämää, Jumalan valtakuntaa jostakin arjen ulkopuolelta, ulottuvuudesta, jota kutsuttiin hengelliseksi.

Jälleennäkeminen oli ravisteleva. ”Toisinaan”, hän sanoi ”on rakkautta vihastua.” Ja hän muistutti minua aitoudesta ja siitä, että oli jokseenkin typerää näytellä Kaikkitietävän edessä. Hän myös palautti mieleeni, että Jumala on luonut ihmisen kokonaisuudeksi, eikä minun pitäisi kuvitella voivani parannella lopputulosta irrottelemalla osa-alueita toisistaan. Hän totesi, että minun olisi nyt aika tehdä sama, minkä hän itsekin oli tehnyt: Tulla ihmiseksi.

Se oli kääntymiseni hetki, prosessin alku. Opin, että Jumalan valtakunta voi olla keskellämme vain, jos itse olemme läsnä omassa elämässämme. Muutakin olen oppinut sen jälkeen, pikkuhiljaa:

Toisinaan ei saa nukuttua öisin, koska ajatukset ovat niin raskaita. Toisinaan flunssa iskee juuri silloin, kun on sopinut mukavia tapaamisia. Toisinaan kissa oksentaa vatsalaukullisen hypoallergeenista ruokaansa mattotelineen jäiseen betonijalkaan ja emännän on potkittava irti erikoisruuan erikoishintaisia kokkareita saadakseen ne roskapussiin. Toisinaan ajatus jumittaa. Tai netti. Ja lempivillasukkiin tulee reikä. Se on todellista elämää.

Toisinaan iloinen pakkaspäivä kutsuu hymyilemään auringolle. Toisinaan puhtaat pyykit tuoksuvat ja koti on kaunis. Toisinaan naapurin pikkutyttö tulee tuomaan leipomansa pullan tai esittelemään uutta unikaveriaan, jolla on sama nimi kuin entisilläkin ”koska se on helpointa”. Toisinaan on aikaa upota hyvään kirjaan. Tai elokuvaan. Ja rakkaimman iho omalla iholla on taivaan kosketus. Se on todellista elämää.

Toisinaan rukous maistuu hunajalta, toisinaan puulta, mutta rukousta se on joka tapauksessa. Toisinaan näkymätön maailma tulee näkyväksi yliluonnollisella tavalla, toisinaan sitä on mahdotonta huomata, mutta yhtä lähellä se on joka tapauksessa. Toisinaan Jumala puhuu yksityiskohtaisesti ihmisten kautta, toisinaan Hänet kuulee vain tutuissa teksteissä Raamatun sivuilla. Toisinaan ymmärrän jotakin uutta kolmiyhteisestä Jumalasta, toisinaan käsitän, etten tosiasiassa ymmärrä yhtään mitään. Se on todellista elämää.

Jos jotakin olen Nasaretin Jeesukselta oppinut, niin sen, että todellinen elämä ei ole siellä jossakin, eikä sitä ole tarkoitettu etäältä analysoitavaksi. Elämä on tässä ja nyt, tarkoitettu ryvettymisenkin uhalla elettäväksi. Kirjassaan Häikäisevä pimeys Owe Wikström lainaa Dostojevskin Karamazovin veljeksiä: Ihmisen pitäisi rakastaa elämää enemmän kuin sen tarkoitusta. Nimittäin: ”Kenties kaiken perimmäisenä tarkoituksena on vain yksinkertainen ja vaikea tehtävä – elää.” (Häikäisevä pimeys, s.136).

Sairastan

2009-02-10T18:28:00.000+02:00

Koska olen jonkin epämääräisen köhän ja sen seuralaisten uhri, pidän tänään, 10.2. sairauslomaa. Siksi joku toinen on saanut ajatella puolestani. Tällä kertaa se joku on Heli Karjalainen. Kirjassaan Valon ja pimeän aika hän kirjoittaa näin:

”Elämä voi juuttua paikoilleen ja lahota itseään toistavaksi arjeksi. Se on hyvinkin mahdollista. Mutta tuo yksitoikkoisuuteensa lahoava arkikin voi puhjeta kukkaan ja muuttua suureksi seikkailuksi sillä hetkellä kun oivallan: tässäkin hetkessä, tässä paikassa ja minussa jatkuu Jumalan luomistyö. Vain minä olen este. Jumalalla on kylliksi mielikuvitusta saadakseen vedet virtaamaan sisäisen maailmani kuivassa erämaassa. Minä voin valita: olla pystyyn lahonnut puu – tai suostua seikkailuun, osaksi Jumalan ainutkertaista loppumattomien mahdollisuuksien luomistyötä.”

Minä olen pieni

2009-02-03T11:59:00.001+02:00

Minä olen pieni, Jumala, ja sinun maailmasi on niin suuri. Auringon leikki huurteisten puiden oksilla saa minut hiljentymään, kirkas tähtitaivas pakkasiltana on mykistävän kaunis. Ei minulla ole sanoja, riittävän suuria ja syviä kuvaamaan sinun ihmeitäsi. ”Hiljaa painan pääni ja vaikenen. Katson sinun kättesi töitä.”

Minä olen pieni, Jumala, ja ihmisten maailma niin suuri. Väkeä irtisanotaan työstään, kouluissa ja työpaikoilla kiusataan, sotia syttyy, epäoikeudenmukaisuus rehottaa ja ihmiset kävelevät murskaksi toistensa unelmia. Ei minulla ole sanoja, riittävän suuria ja syviä hoitamaan ja parantamaan ihmiskunnan vuotavia haavoja. ”Sinä tulit veljeksi heikkojen. Katson sinun kättesi töitä.”

Minä olen pieni, Jumala, ja sisäinen maailmani niin suuri. Olen enemmän kuin kehoni ja mieleni, en ole pohjaan asti tunnettu muille kuin sinulle. Koetut jättävät jälkensä, muovaavat minua, ja kuitenkaan millään ei ole minuun valtaa sinun ylitsesi. ”Sinun luomisvoimaasi kaikki on. Katson sinun kättesi töitä.”

Minä olen pieni, Jumala, ja näkymätön maailma niin suuri. En ymmärrä elämää, otan vain hämmentyneenä vastaan kaiken, mitä se antaa: väkevyyden ja haurauden. Aikani täällä on lyhyt, kuitenkaan en näe kuoleman rajan yli. Muuta evästä ei minulla ole tälle tielle kuin luottamus iankaikkisten käsivarsiesi voimaan. ”Seison rannalla ikuisuuden, Luojan suuruutta ihmettelen.”

Lainaukset Pekka Simojoen laulusta Katson sinun kättesi töitä.

Vähemmän, hitaammin

2009-01-27T17:42:00.002+02:00

Jos en sattuisi olemaan luterilainen ja naimisissa, voisinpa vaikka ryhtyä karmeliittanunnaksi. Sen verran syvästi minua nimittäin kosketti espoolaisesta luostarista tehty dokumentti, jota kyyneliä pyyhkien katsoin sunnuntaina Bristolissa: Miten ihmisen elämä voikin olla noin levollista ja tasapainoista, täynnä syvää iloa ja merkitystä! Sisintäni käännettiin kuin keväistä maata rautalapiolla, rajusti ja syvältä.

Dokumentti tuli kohdalle otolliseen aikaan, kuten merkittävillä asioilla on tapana. (Ehkä ei olekaan merkittäviä asioita, vaan ihan tavallisia asioita, jotka annetaan oikealla hetkellä suuntaviitoiksi, auttamaan meitä löytämään merkityksiä.) Lukioikäisestä asti tuntemani ahdistus tavaramäärästä oli taas nostanut voimakkaasti päätään, kaikenlainen paljous tuntui vyöryvän päälleni ja kaipasin elämää, jossa ei tarvitsisi muistaa niin monia tunnuslukuja, tuottaa niin paljon jätettä, säilyttää niin monia virallisia papereita, kuulla niin paljon turhia ”uutisia”, omistaa niin paljon kaikenlaista, olla selvillä niin monesta ja ylipäänsä roikkua niin monien lankojen päissä kiinni. Halusin selkeyttä, puhtautta, tervettä yksinkertaisuutta.

Päälinjoja, päälinjoja, takoi päässäni, katsellessani nunnien rukouksen, hiljaisuuden ja työtehtävien kuten puutarhanhoidon ja käsitöiden ympärille kiertyvää elämää. Päälinjoja, niitä selkeitä vahvoja oksia, joiden varassa hyvät, suuret hedelmät kasvavat. Palo rinnassani kasvoi, kyyneleet valuivat virtanaan, olin saamaisillani kiinni jostakin tärkeästä... Silloin sisarilta kysyttiin: Eikö ole vaikeaa valita tällainen elämä? Ja vastaus: Ei. Kun Jumala kutsuu johonkin, Hän antaa myös palon siihen, eikä silloin halua mitään muuta niin paljon kuin juuri sitä asiaa, sitä tietä.

Valita. Kun Jumala kutsuu... palon... Mieleeni nousi materiaali, jota olimme käsitelleet seurakuntamme kotiryhmässä: Ei Jumalan tahdon tekeminen kuluta, vaan pikemminkin sitä tahtoa vastaan tappeleminen. Mistä levottomuuteni ja ahdistukseni nousikaan? Siitä, että sisimmässäni oli eri palo kuin elämäntavoissani, toisin sanoen valitsin jonkin muun tien kuin sen, jonka koin oikeaksi.

Ajattelee asiaa sitten psykologisesti, hengellisesti tai jonkinlaisena sekoituksena, ihmisillä on erilaisia unelmia, tehtäviä, kutsumuksia. Ei ole yhdentekevää, miten näihin suhtautuu, sillä meillä on vain tämä yksi elämä, eikä sitä pitäisi haaskata sisäisten ristiriitojen kaaoksessa! Itse ajattelen, että elämäni on Jumalan antama lahja ja siksikin tahdon elää sen samaan tahtiin sydämeni kanssa. Ja minun sydämeni lyö nyt yhä selvemmin samaa kuin eräs facebook-ryhmä: Vähemmän, hitaammin.

Käytännössä tämä tarkoittaa ekologisemman elämäntavan opettelua: entistä harkitumpia ostopäätöksiä, vanhan tavaran korjaamista tai käyttämistä uuteen tarkoitukseen uuden hankkimisen sijaan, muoviin pakatun ruuan vaihtamista tiskeiltä ja kojuista hankittuun jne. Ennen muuta ”vähemmän, hitaammin” tarkoittaa minulle kuitenkin asioiden panemista tärkeysjärjestykseen. Ei ole kyse ainoastaan siitä, miten käytän aikaani vaan myös siitä, olenko oikeasti läsnä siinä, mitä teen. Vienkö seurakunnan pienryhmään vain alustukseni vai annanko oman persoonani? Olenko mieheni seurassa vai jossakin muistossa tai suunnitelmassa? Nautinko lukemisesta vai kahlaanko vain kirjaa läpi saadakseni luettujen listalle yhden uuden teoksen?

Karmeliittasisarten elämästä teki tasapainoista se, että he tiesivät paikkansa ja olivat läsnä siinä. He eivät eläneet tietynlaista elämää miellyttääkseen muita tai etsiäkseen siitä arvoaan – eivätkä he odottaneet kaikkien valitsevan samanlaista elämää. He olivat uskollisia sille, mihin sydän paloi, ja tästä uskollisuudesta kumpusi syvä rauha ja ilo. Joku voisi sanoa heidän elämäänsä ahtaaksi, mutta minusta se oli valtavan avaraa: Onko suurempaa vapautta kuin asettaa omat sydämenlyöntinsä Jumalan sydämenlyöntien elämää pulppuavaan rytmiin?

Juuri tässä, juuri nyt

2009-01-20T12:55:00.001+02:00

Tänä aamuna olin harvinaisen kiitollinen harmaana heräilevästä päivästä, sillä silmätutkimuksen vuoksi pupillini olivat laajat kuin loskakausi ja myös hyvin herkät valolle. Matkatessani kotia kohti utuinen kuplani tuntui sulkevan koko maailman ulkopuolelleen ja minut valtasi syvä onnen ja levon tunne: Juuri tässä, juuri nyt minulla on kaikki.

Eräs pastori vitsaili kerran länsimaisen ihmisen tyypillisestä rukouksesta: Herra, anna minulle kärsivällisyyttä, ja anna sitä heti. Odottaminen ei ole ollut minunkaan suosikkijuttuni, mieluiten olisin monesti tarttunut rivakalla martanotteella elämäni – tai toisen elämän palasiin ja tunkenut ne paikoilleen niin kuin parhaaksi katson. Suit sait sukkelasti olisin mielestäni osannut järjestää yhden jos toisen asian oikeaksi ja hyväksi. Jos olisin saanut valtuudet moiseen järjestelyyn, kuinkahan pahasti olisin särkenyt itseni ja monia muita, ihan vain hyvää hyvyyttäni?

Sain joululahjaksi Owe Wikströmin kirjan Häikäisevä pimeys, ja helpotuksesta huokaisten olen uppoutunut sen kiireettömään rytmiin, matkantekoon. Ajatus siitä, että pimeydenkin voi hyväksyä Jumalan läsnäolona, on mielestäni jotenkin lohdullinen. Kaikkea ei tarvitse eikä saakaan ratkaista heti, vaan asioiden on annettava kypsyä, ihmisten tehdä matkaa. On annettava itselleen ja toisille aikaa ja tilaa kuulla Jumalan kutsua, sillä helpot ratkaisut eivät vie perille. Ne vievät ohi, eivät läpi.

Narnia-sarjan toisessa elokuvassa Narniaa aikanaan hallinneet Pevensien sisarukset palaavat rakastamaansa maahan, joka onkin nyt naapurikansan valloittama. Sisarussarjan nuorin, Lucy, luottaa edelleen tarinan Kristus-hahmoon, Aslaniin, kun taas isoveli Peter haluaa selvittää tilanteen itse. Elokuvassa on kohtaus, jossa lapset seisovat sen kivipaaden ääressä, jolla Aslan aikanaan uhrattiin petturin puolesta, ja joka halkesi, kun viaton uhri voitti rakkaudellaan kuoleman. Lucy sivelee haljenneen paaden pintaa ja toteaa: ”Hän tietää mitä tekee.” Peter vastaa kireästi: ”Mielestäni kaikki riipuu nyt meistä.”

Kuinkahan usein itse olen kuvaannollisesti seissyt ristin edessä ja ajatellut, että minä tätä maailmaa kannan harteillani?

Olen odottanut elämässäni paljon: terveyttä, vaikeiden ihmissuhteiden selviämistä, oman paikkani löytämistä työelämässä... Kuitenkin odotukseni pohjavireenä on ollut levoton liikehdintä, tuskainen kärsimättömyys. En ole niinkään odottanut Jumalan ratkaisuja asioihini kuin sitä, että Hän tulee ja toteuttaa minun suunnitelmani, todistaa muille minun kelpaavuuteni, hävittää elämästäni kaiken sellaisen, mitä minun on vaikea käsitellä. Vie ohi.

Nyt, tässä hämärässä, en odota mitään. Moni asia on ratkaisematta, moni ovi suljettu, mutta olkoon niin. Kaiken ei tarvitse tapahtua heti. Kaiken ei tarvitse tapahtua. Se ei ole passiivisuutta tai alistumista, vaan asettumista. Minun elämäni on juuri tässä, juuri nyt, sillä Hän itse on juuri tässä, juuri nyt. Ja Hän tietää, mitä tekee.

Uusi lehti

2009-01-13T13:03:00.001+02:00

Rakastan tyhjiä vihkoja. Katselen ja hypistelen niitä paperikaupoissa, ostan ja säilön varastoihini. Niissä on jotakin toiveikasta, puhdasta. Onko mitään kauniimpaa kuin koskematon ensimmäinen lehti, johon tuskin raaskii alkaa kirjoittaa?

Vuoden vaihtuminen tuntuu minusta uuden vihkon avaamiselta. Kaikki vanhat sotkut ja tuhrut jäävät taa ja edessä on kokonainen tyhjien sivujen kokoelma. Sääli, että tätä onnen tunnetta kestää ainoastaan puolisen tuntia. Kun vanha vuosi on hyvästelty ja uusi toivotettu tervetulleeksi, rakettien räiske hiipunut ja ihmiset hiipineet käsiinsä puhallellen seinien sisäpuolelle, alkavat ensimmäiset uudenvuoden lupaukset särkyä ja taika raukeaa. Tänäkin vuonna tiedän ajattelevani ja puhuvani ikäviä, kuntoilevani liian vähän ja syöväni liian paljon.

Ihmisen lupaukset ovat mitä ovat, yhtä heikkoja kuin lupaajansakin. Tämä on yksi syy, miksi halusin avoliiton sijaan mennä naimisiin, sitoutua Jumalan kasvojen edessä. ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako” (Mark. 10:9) antaa minulle toivoa: Avioliittomme ankkuri ei ole minussa eikä miehessäni, vaan keikkuvan paattimme ulkopuolella, ikuisessa Jumalassa.

Samassa vakaassa maaperässä on sotien ja levottomuuksien runteleman maailman ja elämän kolhiman ihmisen toivo: Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä rauhanliittoni horju, sanoo Herra (Jes. 54:10). Tämä ei ole ihmisen lupaus, vaan elävän Jumalan sana, Hänen, joka on puhunut olevaksi koko maailmankaikkeuden. Tämä horjumaton rakkaus lupaa myös uusia alkuja niille, jotka luulevat olevansa menneisyydelleen myytyjä, ihmissuhteissa ikuisesti rampautuneita tai tekojensa tähden tuomittuja.

”Katso: minä luon uutta” (Jes. 43:19) lienee yksi Raamatun kauneimmista kohdista. Se lupaa samaa kuin virsi 547: Joka aamu on armo uus! Miksi? Enhän minä pysty, osaa, jaksa. Olen niin haavainen ja väsynyt, toivoton. Niin, niin. Mutta on eräs, joka oli myös haavainen. On eräs, joka kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme, kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha (Jes. 53:4,5). Juuri Hänen vuoksensa ratkaisevaa ei ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se, että Jumala armahtaa (Room. 9:16).

Katso: uusi lehti on käännetty!

Tie

2008-12-09T13:14:00.001+02:00

Olen viime päivinä miettinyt paljon joitakin lukemiani ”kristityn elämänoppaita”. Toisaalta olen miettinyt niitä siksi, että niissä on paljon hyviä ja rakentavia ajatuksia. Toisaalta siksi, että osassa on kristityn elämään niin tehokas näkökulma, että suorastaan hengästyin lukiessani.

Päämäärät ovat hyviä asioita, sillä ne estävät ihmistä ajelehtimasta. Ja kuitenkin... Eikö myös matkalla olo ole tärkeää? Jeesus sanoo olevansa tie, mutta tie ei ainoastaan vie päämäärään, se myös kulkee aina jonkinlaisen maiseman kautta, todennäköisesti mutkitellen. Sitä, mitä olen oppinut matkalla voin kenties tarvita seuraavan mutkan takana, mutta en välttämättä. Syiden ja seurausten ymmärtäminen voi olla hyödyllistä, mutta sen ei pitäisi olla itse tarkoitus. Tie itsessään riittää.

Välillä tuntuu siltä, että länsimaisesta kristillisyydestä puuttuu matkalla olon asenne. Että suhtaudumme hengellisyyteen ja Jumalaan samaan tapaan kuin kaikkeen muuhunkin aina työstä parisuhteeseen: Joko listaamme tavoitteita ja pyrimme tehokkuuteen tai odotamme passiivisina, että tarpeemme (tai ne, joita luulemme tarpeiksemme) täytetään. Kummastakin tavasta puuttuu oleellinen: Kulkeminen Kristuksen seurassa keskittyen pelkästään Häneen, ei siksi, että voisimme listata Hänelle tavoitteemme ja tarpeemme, vaan Hänen itsensä vuoksi.

Ortodoksisessa ja katolisessa perinteessä paasto edeltää suuria juhlia. Jotakin sen tapaista kaipaan protestanttiseen kristillisyyteenkin: Kuulostelun ja avartumisen aikaa, matkalla oloa vailla tyhjäksi selittämistä. Levollista liikettä Kristuksen jalanjäljissä.

”Anna, Kristus, rohkeutta
mennä maastoon tiettömään,
jossa merkkejä en tunne,
vaille vastausta jään.
Juuri siellä sinuun juurrun,
vastuuseen viet laajempaan,
taikka suostun vähimmässä
uskollinen olemaan.”

Virsi 525:4

Siunattua adventtiaikaa ja joulun syvää iloa! Palaan puun katveeseen 13.1.2009.

Armo ja totuus

2008-12-02T21:19:00.000+02:00

”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella Hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”
Joh. 1: 14

Viikonloppuna jouduin kohtaamaan ihmisen, joka oli aiemmin tänä vuonna loukannut minua useita kertoja ja sitten odottanut minulta anteeksipyyntöä. Tällä kertaa hän oli kenties hiukan sovitteleva, vaikka pitikin kiinni joistakin perusteettomista ajatuksista, mutta hänen puolisonsa vuorostaan haukkui minut lyttyyn. Lähdin kotiin lyötynä ja haavoilla, ja vielä seuraavana päivänäkin olin hyvin väsynyt. Maanantaina raahauduin sovittuun tapaamiseen lääkärini kanssa ja ajattelin pyytää nukahtamis- ja masennuslääkkeet, sillä tunsin itseni todella uupuneeksi ja sairaaksi. Keskustellessani lääkärin kanssa minut lävisti yllättäen kirkas ja selkeä ajatus: Miksi MINÄ haen hoitoa, vaikka ne toiset käyttäytyvät sairaasti?

Samassa minusta nousi käsittämätön sisäinen voima: Ei! Enää minä en suostu oireilemaan kenenkään toisen sairautta! Tunsin, miten keuhkoni täyttyivät ilmalla ja ryhtini koheni. Koko synkkyyden ja voimattomuuden ilmapiiri putosi yltäni kuin musta, tunkkainen peite ja näin kaikki elämänvoimaani imevät lonkerot: pienet sanat ja teot, joilla minuun taas oli tartuttu, yritetty vetää loputtomaan ”asioiden selvittelyn” suohon, väärään syyllisyyteen. ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus - - Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat.”(Jes. 9: 1,3)

”Paholainen on erittäin hyvä syyllistämään kristittyjä siitä, etteivät he siedä huonoa käytöstä” (Soluseurakunta, s.170), kirjoittaa Howard Astin ja lienee oikeassa. Jostain kumman syystä me kristityt tunnumme ajattelevan, että Kristuksen malli on rakastaa loputtomasti vääryyttäkin, ja niin kuvittelemme anteeksi antamisen tarkoittavan sitä, että mitätöimme synnin ja suostumme henkisesti hakattaviksi yhä uudelleen. Kuitenkin Johanneksen evankeliumissa liitetään Kristuksen olemukseen myös totuus. Hän on kyllä loputonta armoa, mutta ei perusteetonta sellaista. Mihin armoa ja anteeksiantamusta tarvitaan, jos rikettä ei saa sanoa rikkeeksi ja vääryyttä vääryydeksi? Vain syntisen voi armahtaa, vain syylliselle voi antaa anteeksi.

”Lähimmäisenrakkautta ei pitäisi vaatia oikeudenmukaisuuden kustannuksella”, kirjoittaa C.S. Lewis, mutta oikeastaan lähimmäisenrakkautta ei ole ilman oikeudenmukaisuutta. Kirjassaan Ainako anteeksi? Anna-Liisa Valtavaara varoittaa, ettei anteeksianto saa olla alistumista: Väärän kohtelun jatkuva hyväksyminen ja pahan mielen nieleminen kun harvoin johtaa anteeksiantoon – katkeruudelle sen sijaan syntyy oikein hyvä pesäpaikka (Ainako anteeksi?, s.36), eikä rakkaus kasva siellä, missä katkeruus valtaa alaa.

Oikeudenmukaisuus ja totuudellisuus voivat olla myös tervehdyttäviä peilejä: ”On ollut pakko saada solulaiset huomaamaan, ettei vaikeiden solulaisten tekoja pidä aina hyväksyä ja sietää -- Meidän täytyy keksiä strategioita, että hallitsevat, tuhoisat, vaativat, passiiviset tai ylihengelliset ihmiset voisivat parantua” (Soluseurakunta, s.170), Howard Astin kirjoittaa, ja uskoakseni periaate pätee muuallakin kuin soluseurakunnissa: rakkaus antaa totuudessa mahdollisuuden tervehtymiseen ja kasvuun.

Totuudellisuus on vaikeaa, koska se tarkoittaa myös hylätyksi tulemisen riskiä. Kaikki eivät kenties hyväksykään minua sellaisena kuin olen, eivätkä ehkä ole valmiita kohtaamaan myöskään omia kasvunpaikkojaan. Oman kokemukseni mukaan ihmistä, joka mukautuu aina toisten tarpeisiin, sairaaseen maailmaankin, pidetään usein hyvänä ja rakastavana, mutta rehellisyydestä saa helposti rakkaudettoman leiman. On kuitenkin hyvä muistaa, että Jumala, joka on rakkaus (1. Joh. 4: 8) on myös täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1: 14), eikä rakkaus iloitse vääryydestä, vaan se iloitsee totuuden voittaessa (1. Kor. 13:6).

Totuus ei tietenkään tarkoita sitä, että tuomitsen toisen ihmisen, sillä totuuden valossa näen myös itseni rehellisesti: armahdettuna syntisenä. Ja koska olen paljon anteeksi saanut, voin myös paljon anteeksi antaa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vedän rajat huonolle käytökselle, selvitän ristiriidat, jos se on mahdollista, mutta en jää kantamaan kaunaa minua satuttaneelle ihmiselle. Luonnollisesti anteeksi antaminen vaatii loukkauksen ja siitä nousseiden vihan tunteiden käsittelyä – eihän fyysistäkään haavaa piilotella, vaan se hoidetaan.

Itse olen jälleen haavojeni kanssa Suuren Parantajan edessä ja lähden taas anteeksiantamisen prosessiin. Viikonloppu oli kipeä kokemus, mutta mikä ei tapa se vahvistaa, ja tämä vahvisti rajojani. Enää en mukaudu kenenkään vääristyneeseen (olkoon syynä vääristymään katkeruus, pelko tai mikä muu tahansa) maailmaan, vaan pysyn totuuden valossa, eikä minun tarvitse puolustella totuudessa pysymistäni. En myöskään suostu enää jatkuvasti todistelemaan, että tarkoitusperäni eivät ole pahantahtoisia tai ”selvittelemään” syytöksiä, jotka perustuvat sairaaseen maailmankuvaan, sillä tällainen keskusteleminen ei johda mihinkään vaan pitää kaikki osapuolet sairastuneiden ajatusten varjossa.

Jos päätöstäni nimitetään rakkaudettomaksi, en voi sille mitään. Tarkoitukseni on kuitenkin nimenomaan rakastaa: Sillä etten asetu toisen aikuisen yläpuolelle ”ymmärtämään” hänen kummallista käytöstään, vaan katson häntä samalta tasolta ja odotan häneltä aikuista käytöstä annan hänelle aikuisen ihmisen arvon. Ja sillä, etten asetu toisen aikuisen alapuolelle annan saman arvon itselleni. ”Rakasta lähimmäistäsi NIIN KUIN itseäsi.” Ei tässä sen kummemmasta ole kyse.

Ihan vain siksi, että olen olemassa

2008-11-25T17:47:00.002+02:00

Katselin lauantaina lapsekkaan ilon vallassa, miten valkoiset hiutaleet leijuivat hitaasti maata kohti, asettuivat ohueksi seitiksi mustalle asfaltille, jäivät hilpeinä keikkumaan puiden oksiin ja ruohonkorsille. Sunnuntain aikana lumimyrsky pyyhkäisi maiseman yli kuin armon aalto hukuttaen valkeuteensa kaiken alkutalven pimeyden ja siinä sivussa pääosan ulos parkkeeratuista autoista. Minä kiskoin villahatun päähäni ja kipaisin ulos tervehtimään tuulta, jonka suudelma oli tällä kertaa varsin raju. Seisoin kasvot myrskyyn päin ja olisin nauranut ääneen, jos olisin kehdannut. Silloin tuiskusta muodostui pyörre, joka kieppui ensin edessäni pari kertaa ja pyyhkäisi sitten ylitseni. Samaan aikaan jyrähti ukkonen ja minä tunsin villiä riemua myrskyn väkevässä syleilyssä.

Moni asia on aikuisuuden myötä menettänyt taikansa, mutta vuodenaikojen vaihtelu sytyttää sydämeni vuodesta toiseen. Uskoakseni jotakin minussa pitäisi mennä todella pahasti rikki, että jättäisin hymyilemättä ensilumelle, lakkaisin ilahtumasta kevätpuroista ja hiirenkorvista, en enää huumaantuisi ja hengästyisi kesän täyteydestä tai kulkisin syksyni läpi hengittämättä itseeni jokaista liekehtivää puuta.

Luonto kertoo minulle järjestyksen Jumalasta, jonka maailmassa asioilla on aikansa ja paikkansa, mutta se kertoo myös suuresta Taiteilijasta, jonka kosketuksessa on hämmästyttävää herkkyyttä ja eläväksi tekevää voimaa. En palvo luontoa tai luonnonilmiöitä, vaan rakastan niitä Isäni viesteinä itsestään: Lukiessani tätä loputonta kirjettä minussa laulaa Jumalan Henki, pulppuaa iloisena purona sisimpäni lävitse ja vakuuttaa, että vaikka maailma muuta väittäisi, herkkyyteni ei ole haitta, vaan lahja: Se on aavistus Isästäni, jonka kuvaksi minutkin on luotu. Se on väline kokea kaikkea sitä kauneutta, jota Luoja on itsestään luomaansa ammentanut.

Jumala ei tee virheitä. Hänen ihmisissään ei ole turhakkeita, jotka Hän haluaisi unohtaa varaston hyllylle ostostelkkarista tilattujen kuntoilulaitteiden sekaan. Jokainen elämään kutsuttu on myös elämään tarkoitettu, eikä ole syytä toivoa olevansa muuta kuin on. Joskus ajattelin, että kunhan eheydyn tästä herkän, pohdiskelevan tarkkailijan osastani, minustakin tulee sosiaalinen ja hauska kuten veljeni tai jahka kasvan ulos kuulostelevasta sisäisestä rytmistäni, minäkin olen tehokas ja tuottelias kunnon kansalainen kuten toivotaan, ja todellinen elämä alkaa. Pikkuhiljaa olen alkanut ymmärtää, ettei kasvu saa tarkoittaa persoonan muuttumista toiseksi, vaan sen on oltava itsensä syvää hyväksymistä: Uskallusta tulla näkyväksi sellaisena kuin on.

Luulen, että kun ihminen alkaa hyväksyä itseään, hän oppii tuntemaan myös niitä tapoja, joilla Jumala tahtoo juuri hänelle puhua. Ei kaikkia ole tarkoitettu hiljaiseen polvirukoukseen, ei jokainen nauti äänekkäästä ylistyksestä, eikä kaikilla ole kiinnostusta kirkkohistoriaan ihan samasta syystä kuin toiset pitävät pinaattikeitosta ja toiset inhoavat sitä: koska olemme erilaisia. Mielestämme aliarvioimme Jumalan ellemme suorastaan pidä Häntä typeryksenä, jos ajattelemme, että luotuaan nämä kaikki keskenään erilaiset ihmiset, Hän puhuisi kaikille vain yhdellä ainoalla tavalla.

Isä tuntee lapsensa. Eräs matematiikkaa opiskellut tuttuni kertoi kerran, että nähdessään matematiikan loogisuuden, hän ajatteli Jumalaa. Itselleni matematiikka on vaikea ja vieras kieli, joten Jumala puhuu minulle useimmiten ”luontoa” ja ”kirjallisuutta”. Jonkun muun kanssa Hän ehkä keskustelee ”tekniikaksi” tai ”ruuanlaitoksi”. Tämä kielten erilaisuus vakuuttaa minut siitä, että jokaisen on saatava elää elämää, jonka syvimmin kokee omakseen; Ketään ei saa ajaa henkisesti ja/tai hengellisesti pakolaiseksi, vieraalle maalle. Mukavuusvyöhykettään on varmaan itse kunkin hyvä laajentaa, ettei se ala puristaa, mutta kieltämällä oman tai toisen persoonan riistää tältä ihmiseltä myös äidinkielen: sen tavan, jolla voi ihan tunteen tasolla asti kommunikoida Isän kanssa.

Tänä iltana aion hellitellä ihanaa, ihmeellistä Jumalan luomusta: itseäni. Käyn ulkona ja kuuntelen, miten lumimassat laulavat Isän valtavasta rakkaudesta. Lojun saunan löylyissä ja annan kireyden valua pois niin lihaksista kuin mielestänikin. Keitän teetä ja kuuntelen musiikkia, ehkäpä uppoudun vielä johonkin kirjaan, josta erityisen paljon pidän. Miksikö kaikki tämä? Ihan vain siksi, että olen olemassa!

Jumalan lasten vapaus

2008-11-18T14:33:00.001+02:00

Tulinpa eilen lukeneeksi kertomuksen nuoreen aikuisuuteen ehtineistä veljeksistä, joista vanhempi oli – esikoisille tyypilliseen tapaan – vastuuntuntoinen puurtaja, nuorempi puolestaan aikamoinen hulivili. Siinä missä kunnollinen ja tunnollinen isoveli ahkeroi isänsä firmassa lomia pitämättä, pikkuveli luikki ulkomaille törsäämään tämän rahoja moraalisesti varsin kyseenalaisiin huvituksiin. Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanotaan, ja niin kävi tässäkin tapauksessa: Laulua ja ystäviä riitti niin kauan kuin pätäkkääkin, mutta kun rahat loppuivat ja luottorajakin oli ylitetty, maailmasta tuli varsin kylmä ja yksinäinen paikka. Nuorukainen yritti ensin tehdä huonopalkkaisia hanttihommia surkeissa oloissa, mutta nälkään ja huonoon kohteluun väsyneenä päätti lopulta lähteä paluumatkalle.

Nuoremman veljen ollessa maailmalla vanhempi veli oli ottanut hoitaakseen entistäkin enemmän asioita. Hän rehki aamusta iltaan, sillä kaikki isän yrityksessä kulki hänen pöytänsä kautta, ja hänestä oli tullut sangen vaikutusvaltainen henkilö. Vanhempi veli oli arvostettu ja työteliäs, osaava ja ehtivä, kaikin puolin sellainen ihminen, jota saattoi nimittää yhteiskunnan tukipilariksi.

Eräänä iltana isoveli oli pitkän päivätyön jälkeen palaamassa kotiin, kun hän kuuli outoa hälyä ja näki talon olevan juhlavalaistuksessa. Hän pysäytti talon edustalla juoksujalkaa kiitävän kokin, joka kertoi ilahtuneena hankkivansa tarvikkeita juhlaillallisille. ”Veljesi tuli kotiin! Hän on laihtunut kovasti, mutta muuten terve. Isäsi lämmitti hänelle saunan ja pidämme kunnon juhlat kunhan hän on kylpenyt.” Tyrmistyneenä mies päästi kokin menemään ja istui rappusille.

Isä oli nähnyt ovenraosta vanhemman pojan jääneen ulkopuolelle. Hän hiipi ulos hälisevästä talosta ja istui portaalle pojan viereen. Vihaa huokuen poika katsoi isäänsä: ”Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi”, hän pihisi poskilihakset kireinä. ”Lapsesta asti olen aina totellut sinua ja hoitanut tunnollisesti minulle annetut tehtävät. Minä olen ollut kiltti, ahkera ja siisti, mutta ikinä en ole riittänyt sinulle. Minä en ole saanut muuta kuin valtavan määrän työtä, mutta kun tuo viinaan ja huoriin rahasi tuhlannut saasta, niin sanottu poikasi palaa häntä koipien välissä kotiin, sinä järjestät juhlat!”

Isä katsoi yllättyneenä ja surullisena poikaansa ja sanoi hiljaa: ”Veljesi on tehnyt pitkän matkan, mutta nähtävästi sinä et ole vielä päättänyt tulla kotiin. Etkö ymmärrä, että kaikki, mikä on minun, on myös sinun? Koko omaisuuteni on jatkuvasti käytettävissäsi, en kiellä sinulta mitään hyvää. En kiellä sitä myöskään veljeltäsi, sillä te olette molemmat rakkaita poikiani, joiden toivon olevan onnellisia luonani.”

Kyseessä on tietysti tuttu vertaus tuhlaajapojasta ja hänen veljestään (Luuk. 15:11-32). Tarina tuntuu jäävän kesken, mutta tosiasiassa sen loppu riippuu sinusta ja minusta. Henri Nouwen kirjoittaa: ”Toisin kuin saduissa, ei vertauksessa ole onnellista loppua. Päinvastoin, se jättää meidät kasvokkain erään elämän kaikkein vaikeimman hengellisen valinnan kanssa: luotammeko Jumalan kaiken anteeksiantavaan rakkauteen vai emmekö luota? Vain minä itse voin tehdä tämän valinnan.” (Henri J.M. Nouwen: Kotiinpaluu).

Menneen viikon viimeiset päivät olivat tavattoman raskaita: Minulle oli tarjottu isohkoa vastuutehtävää seurakunnassa, ja kaikki mahdolliset mitätöinnin kokemukset viime vuosien varrelta tuntuivat tunkevan mieleeni ja vaativan minua todistamaan oikeuteni olla olemassa. Jokainen miksi-kysymys, joka oli jäänyt kysymättä ryöppysi ylitseni ja huusin ihan suoraa huutoa. En nukkunut öisin, vaan pyörin ahdistuneena niissä sanoissa, jotka olivat vakuuttaneet minulle, että olen liian vähän jotakin ja liian paljon jotakin kelvatakseni. Kun lauantaina lopulta sain kiljuttua keuhkojeni täydeltä ”Jumala on pettänyt minut!” tunsin lämpimän äänen sisimmässäni:”Helpottiko?”.

Sunnuntaiaamuna tein rukouksiin ja pohdintoihin pohjautuvan päätöksen seurata sydämeni ääntä eli kieltäytyä minulle tarjotusta tehtävästä, vaikka se olisi ollut (kuten jokin korvaani kuiskutteli) tilaisuus näkyvästi todistaa, että osaan ja pärjään. Sen sijaan päätin keskittyä osaltani rakentamaan soluamme (jotakin sen tapaista, jota ennen kutsuttiin raamattupiiriksi tai kotiryhmäksi), sillä Jumala puhui jatkuvasti siitä sydämelleni. Tuntui hyvältä tehdä päätöksiä rauhasta käsin ja huomata, että tässä seurakunnassa sain itseäni vanhemmilta kristityiltä vähättelyn sijaan tukea valintoihini. Oli ylipäänsä järisyttävää käsittää, että olin vapaa tekemään valintoja, että kukaan ei vaatinut suoraan tai rivien välissä minua alistumaan tahtoonsa.

Kukaan ei vaatinut... Valmistellessani eilen soluun alustusta Tuhlaajapojasta ja hänen veljestään tunnistin itsestäni vanhemman veljen katkeruuden, sen, joka huutaa Isälle: ”Sinä olet pettänyt minut! Kaikkeni olen sinulle antanut, mutta mitään en ole saanut!” Olen ollut pitkälti kiltti tyttö, joka on täyttänyt odotukset ja toteuttanut vaatimukset, ja näin tehdessään ajautunut muukalaiseksi Isänsä kodissa. Tämän vuoden kokemukset narsistisesti käyttäytyvien kristittyjen sairaasta vallasta ovat räikeällä vääryydellään kenties vihdoin ravistelleet minut tajuamaan, etten voi jatkaa odotusten täyttäjänä, sillä se vaatimusten ääni ei ole Isän ääni. Minun on uskallettava ulos kunnollisen ja tunnollisen esikoisen roolista Jumalan lasten vapauteen: kotiin.

Ja mitä se vapaus on? Se on armahdettuna olemista. Sen ymmärtämistä, että niin tuhlaajapojan kuin vanhemman veljenkin on mahdotonta ansaita Isän rakkautta, sillä se ei ole ostettavissa. Että Isä katsoo tekojen ohi suoraan sydämeen ja kutsuu syleilyynsä, ehdoitta. Luin viikonloppuna Agatha Christien kirjan Nemesis, jossa ahdistava, omistushaluinen rakkaus johti murhaan: Ihminen tappoi toisen ihmisen, koska ei muutoin pystynyt sitomaan tätä itseensä. Hyvin toisenlaisen kuvan rakkaudesta antaa tuhlaajapoikavertaus: ”Isän rakkaus ei tyrkyttäydy Rakkaalle Pojalle. Vaikka hän tahtoo parantaa meidät kaikki sisäisestä pimeydestämme, me silti saamme vapaasti tehdä oman valintamme: jäämmekö pimeyteen vai astummeko Jumalan rakkauden valoon?” (Henri J.M. Nouwen: Kotiinpaluu)

Rakkaus, joka sitoo kohteensa, on valhetta. Isä ei vaadi meiltä tekoa teon perään, uuvuttavaa todistelua kelpaavuudestamme. Hän juoksee avosylin itsensä ryvettäneitä tuhlaajapoikia vastaan, istuu hiljaa katkerien vanhempien veljien viereen ja kutsuu sisään, juhliin, vakuuttaa: ”Kaikki mikä on minun, on sinun” (Luuk.15:31), koko Valtakunnan rikkaudet, tässä ja nyt. Ovi on auki, saamme itse valita, astummeko sisään vai jäämmekö ulos.

Kristuksen ruumis

2008-11-12T12:22:00.003+02:00

Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.

Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi.

Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä."

1.Kor.12:12-21

Pahoittelen, että blogitekstini on myöhässä. Tunnustan lipsuneeni eilen kahdesta sitoumuksestani: Ensinnäkin jätin blogitekstini kesken ja toiseksi en käynyt saunassa. Rikkomukseni kuulostavat kenties vähäpätöisiltä, mutta loppujen lopuksi on kyse isoista asioista. Olen nimittäin huomannut, että on viisasta olla ”vähässä uskollinen” selviytyäkseen paljosta. Jos esimerkiksi lupaa itselleen rentoutua lenkkisaunassa tiistai-iltaisin ja jatkuvasti rikkoo lupauksensa (jostain syystä ihminen näyttää ensimmäiseksi lipsuvan omaksi hyvinvoinnikseen tekemistään lupauksista), ei tule pitäneeksi itsestään kovin hyvää huolta ja lopulta uupuu.

Mitkä asiat sitten eilen menivät bloginkirjoittamiseni ja saunomiseni edelle? Vastaus on rukoileminen ystävän kanssa ja kristillisten kurssien suunnittelu. Toivoisin oikeastaan voivani sanoa, että lähdin shoppaamaan ja siiderille, sillä sellaiset asiat olisi niin paljon helpompi huomata lipsumisiksi (vaikka niilläkin on paikkansa) ja jättää seuraavalla kerralla tekemättä. Nähtävästi minulla on vielä paljon opittavaa rajanvedossa: Kaikilla asioilla on aikansa, eikä hyvä saa viedä aikaa parhaalta eli siltä, jonka aika on juuri nyt.

Huvittavaa kyllä, tämä kokemukseni liittyy siihen, mitä olin blogiini kirjoittamassa: Olen viime viikkoina seurannut sen seurakunnan tulevaisuudensuunnitelmia, jossa mieheni kanssa nykyään käymme, ja minussa on syttynyt ihan uusi kipinä, halu osallistua. Yhtä aikaa palavan innostuksen kanssa pintaan nousee kuitenkin kipuja ja pelkoja: niitä haavoja, joita olen saanut toisten kristittyjen lyönneistä. Kaikkien iskujen ydin on kokemus, että minua on saanut käyttää, mutta persoonaani ja todellista annettavaani ei ole otettu vastaan. Erityisen kipeinä tässä uudessa seurakuntayhteydessämme muistuvat luonnollisesti mieleen mitätöinnin kokemukset ajaltani seurakuntatyössä.

Työskennellessäni seurakunnassa jouduin tekemään hommia jonkun toisen määrittelemän, hyvin epämääräisen työnkuvan mukaan, joka oli itse asiassa vain valtava kasa irrallisia tehtäviä. Muutosehdotukseni kuitattiin sanomalla, että olen vielä niin nuori ja niin uusi... Epäkohdat, joita työyhteisöstä toin esiin (mielipiteissäni tai armolahjani välityksellä) lakaistiin maton alle silloinkin, kun kyseessä olivat niin vakavat asiat kuin työntekijöiden jakautuminen eri leireihin, päihdeongelmaisen työtoverini aggressiivinen käytös tai seksuaalinen häirintä. Työajastani jäi tunne, että olin vain siirreltävä resurssi, käyttötavara, jolla ei itsenään ollut mitään arvoa. Kokemustani vahvisti se, että työrupeamani jälkeen eräs entinen työtoverini, jota pidin myös ystävänäni heitti minut pyhien laumasta pahojen joukkoon, kun en enää tukenutkaan kaikkia hänen ajatuksiaan vaan halusin pysyä totuudessa.

Raamattu ei tunne resursseja. Se puhuu seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa jokaisella jäsenellä (ei veroa maksavalla seurakuntalaisella tai seurakunnan työntekijällä vaan elävällä ruumiinosalla!) on oma, tärkeä paikkansa nimenomaan omana itsenään. Tässä mallissa on kyse paljon enemmästä kuin oman tehtävän hoitamisesta, nimittäin tunnustetuksi tulemisesta ja yhteydestä. Yhteys ei suinkaan tarkoita pelkästään rinnakkain työskentelyä, koneetkin pystyvät siihen! Aito yhteys on persoonien kohtaamista, jakamista: Jokainen tuo tarjolle oman itsensä ja lahjansa ja on avoin toisten antimille. Tällä tavoin ehtoollinen jalkautuu seurakunnan arkeen, Kristuksen ruumis murretaan ravitsemaan nälkäisiä.

Jotta ”tarjoilu” olisi terveellisen monipuolinen, on tavattoman tärkeää kasvaa olemaan oma itsensä. Jalka voi haluta olla käsi ja kenties yrittää tehdä käden tehtäviäkin, mutta sellainen käy pitkän päälle raskaaksi ja lopputuloksena saattaa syntyä ajatus: ”Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen.” (1.Kor. 12:15). Itse olen kulkenut miellyttäjän ja toisten odotusten täyttäjän kurjan tien, pyrkinyt olemaan jotakin muuta kuin olen, aina sen mukaan kuin on vaadittu tai tarvittu: Milloin olen ollut puuhaava käsi, milloin asioilla juokseva jalka, milloin loputtomiin kuuleva korva, milloin taakkoja kantava hartia. Nyt ajattelin keskittyä ihan vain olemaan minä: rukoileva sydän. Mitä konkreettisia tehtäviä (kenties kirjoittamiseen tai puhumiseen liittyviä) tästä kumpuaakin, ne pohjautuvat perusolemukseeni osana Kristuksen ruumista. Uskon, että tämä on paitsi minun myös seurakunnan parhaaksi.

Kun on useasti tullut toisten ihmisten lyttäämäksi, joutuu astumaan aikamoisen syyllisyyden ja pelon kynnyksen yli voidakseen olla oma itsensä. Pelkojen noustessa jonkin mielleyhtymän kautta pintaan, omat rajat hämärtyvät taas ja tie katoaa alta. Eilinen lipsahdukseni muistutti minua siitä, miten altis olen vieläkin hukkaamaan rauhani: siirtämään syrjään asioita, jotka olen sydämelleni saanut ja/tai tärkeiksi punninnut, kun kohdalle tulee jotakin muuta hyvältä ja oikealta kuulostavaa. Onneksi Jumala aina palauttaa sivupoluilta oikealle tielle, levottomuudesta rauhaan. Tällä kertaa se tapahtui klo 6 aamulla, kun kissamme vinkui makuuhuoneen oven takana. Siitä herätyksestä alkoi nimittäin Jumalan kanssa parin tunnin palautekeskustelu eilisestä :)

Herra,
anna minun elää
valossasi
sydämesi lämmössä,

etten häpeäisi
olla minä

että uskaltaisin
antaa itseni
ottaa vastaan
pelkäämättä
musertumista.

ps. Pahoittelen mahdollisesti sekavaa tekstiä. Aamurukous palautti rauhan, mutta jätti univajeen.

Kätten jumalanpalvelus

2008-11-04T12:40:00.002+02:00

”Veroviranomaisen mukaan Aholansaaressa on vuosina 2003-2007 tehty taloudellista tulosta noin 375 000 euroa enemmän kuin mitä Aholansaari on ilmoittanut. Siksi Aholansaari-säätiön maksettavaksi on määrätty 115 000 euroa jälkiveroa viideltä vuodelta talkoolaisille tarjotuista aterioista ja majoituksesta, korkoineen. (Tämä tulkinta on rakennettu monesta osasta, ja siihen liittyy niin elinkeinoveroa, arvonlisäveroa kuin ennakkoperintääkin.) Verotarkastuskertomuksessa ei silti ole ilmoitettu mitään sellaista Saaren toiminnassa tapahtunutta muutosta, jonka takia aiempaa käytäntöä olisi muutettava. Keskeisimmät perustelut ovat nuorten leirien laskennallinen alikatteisuus sekä talkoolaisten ja siviilipalvelusmiesten ylläpitäminen. Yleinen tapa valtakunnassa on, että mikäli jokin käytäntö muuttuu, se ei kuitenkaan tapahdu taannehtivasti - kuinka on mahdollista, että nyt peritään yllättäen ja varoittamatta muuttuneen käytännön mukaista veroa viideltä viime vuodelta?

Kyse on paljon suuremmasta kuin pelkästä yleishyödyllisen yhteisön tuloverosta. Nämä verotusperusteet kohdistuvat suomalaisen kansalaisyhteiskunnan perusteisiin. Aholansaari on suomalaisen uskonnonharjoittamisen paikka. Säätiön toiminnan jokainen sentti menee yleishyödyllisen tehtävän toteuttamiseen. Saaressa tehdään muun muassa korvaamattoman arvokasta nuorisotyötä. Nuorten leirit ovat osa Herättäjä-Yhdistyksen sisälähetystyötä, siis uskonnonharjoittamista, ja siksi niiden hinta on haluttu pitää alhaisena. Talkooperinteeseen taas on aina kuulunut ruoka ja yösija. Kun ne pannaan nyt verolle, tämä ikiaikainen auttamistraditio on uhattuna koko suomalaisessa yhdistyskentässä ja yhteiskunnassa. Talkoiden alasajo on puuttumista kirveskristittyjen jumalanpalvelukseen.

Verottajalle on tehty asiasta valitus. Vastauksena oli, että päätöstä ei muuteta. Ystäväkansaa työkseen palvelevat "Herättäjän miehet" ovat myös vedonneet ylimpiin päättäjiin, ja asiaa valmistellaan nyt valtiovarainministeriössä. Lokakuun viimeinen päivä on verottajalle silti maksettava 43 000 euroa, siitä ylimenevältä ajalta valtio perii 11,5% koron. Aholansaareen on juuri rakennettu uusi majoitusrakennus lainarahalla. Verottajan isku syö Aholansaarelta kolmen kuukauden palkkakulut. Marraskuussa Saaren väki on lomautettuna.”

Vetoomus: Verokapina - Aholansaaren hyväksi tehdyn talkootyön verotus kumottava

Körttiläisyys ei ole ominta kristillisyyttäni, mutta kun tätini viikonloppuna kertoi Aholansaaren kohtalosta, tuntui kuin olisin saanut iskun palleaan. Mikä tätä maata oikein riivaa? Tiedotusvälineet tulvivat uutisia suomalaisten perheiden, lasten ja nuorten pahoinvoinnista, loppuunpalamiset ovat tavattoman yleisiä ja lehtien palstoilla käydään huolestunutta keskustelua yhteisöllisten arvojen murenemisesta. Voisin melkein väittää, että virallisesti huolissaan olevien päättäjien murhe ei ihan valu naamarista sydämeen asti, jos verottajan on mahdollista iskeä kyntensä talkootoimintaan Aholansaaren kaltaisissa paikoissa.

Ajatus seurakunnasta yhdessä toimivana Kristuksen ruumiina on hyvin oleellinen osa kristillisyyttä, joten niin Aholansaaren kuin muidenkin kristillisten voittoa tavoittelemattomien ”hengähdyspaikkojen” ylläpito talkoovoimin on todellakin jumalanpalvelusta. Jos tämä mahdollisuus riistetään, rikotaan mielestäni uskonnonvapautta. Sitä paitsi Suomi on selvinnyt vaikeistakin ajoista paitsi yhteisillä rukouksilla myös naapuriavulla. Uskoakseni talkoiden loppuminen osuisi kipeästi sen sisukkaan ja rehdin suomalaisuuden ytimeen, jota on tähän asti tavattu arvostaa.

Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen on pyöritelty ajatusta aseenkantolupien vähentämisestä ja haluttu lyhentää nuorten psykiatrisen hoidon jonoja. Vanhempien tapettua perheensä ja itsensä on mietitty, mitä perheiden pahalle ololle voisi tehdä. Tärkeitä asioita kaikki, mutta ne ovat kuitenkin vain puuttumista jo olemassa oleviin ongelmiin. Eikö olisi viisasta yhtä aikaa levittää sellaista ilmapiiriä, jossa ei syntyisi lisää ongelmia, ainakaan ihan niin paljon? Toisin sanoen: Eikö olisi kaikkien etu, että Aholansaari ja sen kaltaiset paikat saisivat rauhassa jatkaa hyvää työtään, kutsua ihmisissä esiin yhteisvastuullisuutta, tarjota hengähdystaukoja oravanpyörään joutuneille? Kyllä jäävät niin poliitikkojen puheet kuin pappien saarnatkin toiseksi sen rinnalla, mikä kansaa siunaava voima on kätten jumalanpalveluksessa: siinä että saa yhtenä ihmisenä muiden ihmisten joukossa tehdä jotakin yhteiseksi hyväksi ja että se (ehkä vähäinenkin) osaaminen ja työpanos otetaan mielellään vastaan.

Kutsun nyt kaikkia teitä, blogini lukijat, rukoukseen sen puolesta, että Jumalan Valtakunnalla olisi mahdollisuus levitä konkreettisin teoin: että kaiken yksilökeskeisyyden, voiton tavoittelun ja suurien sanojen keskelle murtautuisi ”vastarintaliike”, välittämisen ja yhteisöllisyyden kulttuuri, jossa olisi tilaa todelliselle hyvyydelle.

Jos haluat, voit käydä allekirjoittamassa adressin Aholansaaren puolesta osoitteessa:
http://www.adressit.com/verokapina

Valtakunnan salaisuus

2008-10-28T22:17:00.002+02:00

”But either in his dreams or out of them, he could not tell which, Frodo heard a sweet singing running in his mind: a song that seemed to come like a pale light behind a grey rain-curtain, and growing stronger to turn the veil all to glass and silver, until at last it was rolled back, and far green country opened before him under a swift sunrise.”
- J.R.R. Tolkien: The Lord of the Rings

Läsnäolo
niin selvä ettei sitä saata epäillä
ja samalla niin salattu
etteivät mitkään sanat
saata sitä selittää.
- Heli Karjalainen

Maailma on kenties laajempi kuin etupihamme, mutta huomattavan paljon oleellista siihen pihaplänttiinkin mahtuu: Nurmikon vallannut pehmeä, elämänvihreä sammal; kaadettujen pihapuiden tuoksuva pino; koivun oksat, joiden kärjissä vesipisarat kimaltavat kirkkautta myös harmaana aamuna. Entä sitten ne asfaltin painaumiin syntyneet lätäköt, joista pieninkin heijastelee taivaan syvyyttä!

Kaikki tällainen merkitsi minulle parinkymmenen vuoden ajan ikkunoita siihen todellisuuteen, joka on näkymättömissä: Jumalan valtakuntaan. Nyt en enää kurki, sillä ovet ja ikkunat ovat auenneet, unista on tullut totta: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne”.

Eräs ystäväni sai puolestani rukoillessaan sanan ”enää Jumala ei kätkeydy”, ja Hän todellakin tuntuu pitkän, pimeän taipaleen jälkeen kirkastaneen kasvonsa minulle. Niiden valossa näen, miten ahdistavat, kaoottiset, paniikkikohtausten täyttämät hetket vuosien varrella muuttuvat kultaisten koivujen reunustamaksi syysmaisemaksi, jonka keskellä seisomme, Jeesus ja minä. Yhtäkkiä jäljellä ei ole ainuttakaan miksi-kysymystä, ainoastaan Pyhän Kyyhkyn laulu ja siunattu varmuus siitä, että Vapahtajani itse on raivannut minulle tietä kaikki nämä vuodet, kantanut minua, antanut ajoittain minuun toivonpilkahduksia: väläyksiä kukkien ja lintujen, väkevän elämän valtakunnasta, joka koko ajan on pitänyt pimeyttäni sylissään.

Ymmärrän hyvin, miltä C.S. Lewisin kirjojen lapsista tuntui, kun he pääsivät takaisin Narniaan. Se ei ollut lekottelun maa, paikka vailla vastoinkäymisiä ja taisteluita, mutta se oli kaunis maa, jota he rakastivat. Tässä ajassa Jumalan valtakunta muistuttaa Narniaa: kaikki se kaunis ja hyvä on jo totta, mutta törmää väistämättä yhteen syntisen maailman kanssa, mikä tarkoittaa jatkuvaa taistelua. Itse koen, että minulle on nyt annettu hyvin taottu Sanan miekka: kutsu, jonka jo pikkutyttönä sain on palautettu käsiini kypsyneenä ja koeteltuna. Yhtäkkiä kaikki pelko, kaikki ajatukset mitättömyydestäni ovat kadonneet. Tunnen syvää rauhaa ja varmuutta, sillä tiedän, ettei ole kyse minun voimastani vaan Kuninkaani voimasta. Olen kuin se pihan pikkulätäkkö, joka saa syvyytensä siitä, mihin katsoo.

Jumalan valtakunta ei ole täydellisten temmellyskenttä. Se on murtautunut tähän maailmaan haavoitettujen käsien kautta ja edelleen sen voima tulee täydeksi heikkoudessa: Se saa jalansijaa siellä, missä kiillotetun kilven sijaan Kuninkaan eteen lasketaan likainen, elämän ryvettämä sydän. Se avaa aarteensa niille, jotka suostuvat tietämisen ja tyhjiin selittämisen sijaan hämmennykseen, mysteeriin. Se karkaa niiden ulottumattomiin, jotka yrittävät omistaa sen väkivalloin, mutta on loputon lähde niissä, jotka antavat sen valua lävitseen kaikkeen maailmaan. Tämän valtakunnan aseita ovat armo ja totuus.

Kuningas Jeesus,
hengitä meihin tila
salatulle,
niin että avarrumme,
vuodamme yli.

Juurruta meidät
valtakuntasi maaperään,
niin että saamme kantaa
hedelmää,
jossa jo maistuu aavistus
taivaan kirkkaudesta.

Tulkoon sinun valtakuntasi

2008-10-21T10:04:00.000+03:00

”Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla'. Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.”
Luuk.17:20-21

Koulukiusattu nuori ampuu koulutovereitaan. Ahdistunut perheenisä tappaa perheensä ja itsensä. Vaalimainokset lupaavat jälleen yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta kuka niihin lupauksiin uskoo, samoilla teemoilla on kampanjoitu ennenkin. Toivottomuutta, lamaannusta, harmautta, pimeneviä alkutalven kura-aamuja.

Ja kuitenkin... ”Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” Ei tulossa, ei tulevassa vaan tässä ja nyt. Mutta missä, missä?

Siellä, missä lasketaan kukkasipuleita jäätyvän maan syliin. Siellä, missä katetaan perheelle, ystäville yhteistä ateriaa. Siellä, missä hymyillään, silitetään koiraa, lauletaan. Missä lohdutetaan, annetaan tilaa, rakastetaan. Missä pyydetään ja annetaan anteeksi. Siellä, missä Hengen hiljainen humina soi sydämestä sydämeen, valtaa alaa. Missä murretaan leipää, jaetaan viiniä sisarina ja veljinä, ulkopuolelle sulkematta.

Ei pimeys voita, ei! Valo virtaa pieninä puroina, hyvyys kasvattaa sitkeät juuret.

Tulkoon sinun valtakuntasi,
Jumala,
päivästä toiseen todeksi meissä.

Valukoon sinun valtakuntasi
lävitsemme
ojentuneina käsinä,
siunaavina mielinä,
teen tuoksuna, vastaleivottuna leipänä.

Kasvakoon sinun valtakuntasi
kukkina, puina,
linnunlauluna,
murtakoon uskollisuudellaan
toivottomuuden valheen.

Tervetullut skandaali

2008-10-14T21:26:00.003+03:00

”The Bagginses have lived in the neighbourhood of The Hill for time out of mind, and people considered them very respectable, not only because most of them were rich, but also because they never had any adventures or did anything unexpected: you could tell what a Baggins would say on any question without the bother of asking him.”
J.R.R. Tolkien: The Hobbit

”Elinympäristöni ei ole luostarin virallinen ”tila” - pyhitetty, juridisesti määritelty, täsmällisesti normitettu tila. -- Kiinnostavaa kyllä, muuttoni synnyttää huhuja. Vaikka ihmiset osittain ymmärtävät tilanteen ja osittain eivät, he tulkitsevat muuttoni järkyttyneinä siten, että olen ”lähtenyt luostarista”. Se on totta. Yleinen syytös on siis, että huolimatta järjestä, armosta ja kaikesta muusta en riipu kiinni jossakin, mikä ei enää ole Jumalan tahto minulle: en riipu siinä kiinni vain siksi, että yhteiskunta odottaa minun tekevän niin! Elämäni on tervetullut skandaali.”
Thomas Merton: Hiljainen elämä. Päiväkirjamerkintä 11.9.1965, kun Merton oli muuttanut luostarista asumaan erakkomökkiin luostarin lähettyville.

Mikä on uskon vastakohta? Kielellisesti kenties epäusko, jota usein pidetään epäilyn synonymina. Kokemukseni mukaan epäilyn hetkistä kuitenkin syntyy useimmiten kysymyksiä, ja ”etsivä löytää, kolkuttavalle avataan”. Arvelen, että uskon vastakohta on liikkumattomuus: epäuskon tila, joka on niin tarkkaan määritelty, ettei Jumalan Henki enää mahdu hengittämään siinä.

Työaikaani seurakunnassa varjosti painostava liikkumattomuuden tunne. Touhua oli valtavasti, yli ihmisten voimien, mutta huolimatta jatkuvasta liikkeellä olosta, mikään oleellinen ei tuntunut liikahtavan. Työyhteisö kantoi ja vaali (sillä vaalimista on sekin, ettei puutu) vanhoja kaunoja, joista kasvoi kitkeriä hedelmiä: Panettelua nurkissa, piilotettua piikittelyä, ylemmyyden tuntoa. Katkeruuden juuri söi ravinnon Hengen hedelmiltä, mistä seurasi paitsi pahaa mieltä ja uupumusta uskoakseni myös eräiden sanan ja rukouksen iltojen kuivuminen kasaan: Jumalan Henki kun ei ole automaattisesti siellä, missä virret muutetaan ylistyslauluiksi, eikä Hän varsinkaan suostu kirkastamaan toisten ihmisten pyhyyttä toisiin verrattuna. Pyhä Henki kirkastaa ainoastaan Kristusta.

Meillä kristityillä on tapana pyörittää väsymykseen asti omia pieniä kuvioitamme ja puolustaa aggressiivisesti ”linnakkeitamme”: kuka pitää kynsin hampain kiinni jumalanpalveluskaavasta ja uruista, kuka kielilläpuhumisesta ja bändistä. Keksimme piiriä, kerhoa, iltaa ja tempausta minkä ehdimme, mutta pidämme tarkkaan huolen siitä, että muutoksissakin langat pysyvät omissa käsissämme. Aloitamme ehkä suunnittelupalaverit rukouksella, mutta tuomme sen jälkeen valmiit ajatuksemme pohdittaviksi kuuntelematta olisiko Jumala kenties halunnut sanoa jotakin. Lopuksi sitten Herran siunaus läpi runnottujen asioiden päälle ja paketti on valmis. Ikään kuin Jumala olisi kumileimasin, joka aina vahvistaa päätöksemme, olivat ne mitä tahansa.

”Muutos ei ole meidän liikettämme, vaan Sinun liikettäsi meissä”, rukoili eräs ystäväni eilisiltana ja toi mieleeni raamatunpaikan ”Ei väellä eikä voimalla vaan minun hengelläni, sanoo Herra Sebaot” (Sak.4:6b). Tästä näkökulmasta luterilaisen kirkkomme tai minkään muunkaan kirkon / järjestön tehtävä ei ole varmistella asemiaan ja pykätä pystyyn jos jonkinlaista kampanjaa jäsenmääränsä turvaamiseksi, vaan laskeutua Jumalan varaan ja avautua Hänen Hengelleen. Jospa jokainen kristillinen seurakunta lopettaisi kaiken toimintansa edes pariksi viikoksi vuodessa, ja viipyisi tämän ajan rukouksessa! Ei odottamassa tulenlieskoja tai maan järinää vaan antamassa tilaa sille hiljaiselle huminalle, joka muuttaa lempeästi mutta päättäväisesti seurakuntaa sisältä käsin, sydämistä.

Mitähän tästä seuraisi? Arvelen, että keskenään kilpailevien Minun Näkemysteni tilalle tulisi Jumalan Näky, josta kasvaisi toinen toistaan tukevia, erilaisia työtehtäviä, Meidän Suuntamme. Ilmapiiriä myrkyttävä katkeruuden juuri kuivuisi, kun ihmiset huomaisivat yhä uudestaan pyytää ja antaa anteeksi, eikä kiusaajien kautta vaikuttava Kiusaaja saisi tilaa, koska vääryydelle rohjettaisiin vetää rajat. Ikimuistoisista ajoista asti vallinneet tavat uskallettaisiin kyseenalaistaa, motiiveja tarkistaa ja Jumalan elävä sana saisi luoda jatkuvasti uutta myös vanhoihin raameihin. Henki puhaltaisi pyytävien sydämissä täyteen liekkiin opinkohdiksi ja kunniallisen ihmisen elämäntavaksi hiipuneen uskon.

Unta ja unelmaa, niinkö? Olisihan se hienoa, mutta... Mikä tai kuka on se voima, jota kristilliset seurakunnat palvovat, jos ne eivät rutiineidensa sijaan voi valita Kristusta? Miksi seurakunta, jonka kantava voima ei ole Kristus, nimittäisi itseään kristilliseksi?

Me uskovat paheksumme helposti Raamatun fariseuksia ja muita ihmisiä, jotka odottivat Messiastaan, mutta eivät ymmärtäneet hänen saapuneen keskuuteensa. Kuitenkin... Miten me eroamme niistä juutalaisista, jotka torjuivat Vapahtajan, koska tämä ei vastannut heidän odotuksiaan? Mitä minä odotan Jeesukselta? Mahtuuko minun sovinnaiseen ja valmiiksi pureskeltuun elämääni radikaali Nasaretilainen, joka haastaa kerta toisensa jälkeen punnitsemaan asenteitani ja valintojani, kutsuu ulos mukavuusvyöhykkeeltäni? Kelpaako minun kuninkaakseni karheakätinen puuseppä, syntisten ystävä, kipujen mies vai haluanko silotellun seurapiirijeesuksen, joka pönkittää omaa hyvän ihmisen asemaani?

Onko minun messiaani ihmiseksi tullut Jumala vai Jumalaksi tullut ihminen?

Tule, Nasaretilainen,
sinä sopimaton,
ja aloita
minussa
minusta
Jumalan työ,
maailmoja ravisteleva.

Tule, Nasaretilainen,
sinä
tervetullut skandaali.

Metsän seinä on vihreä ovi...

2008-10-07T22:16:00.001+03:00

Metsän seinä
on vain vihreä ovi - -
Risto Rasa

Kuuntelen puiden hengitystä - -
Viljo Kajava

Ehkäpä puut ovat täällä puhuakseen
ja minä
että kuuluisi niiden ääni
maan ja taivaan ja mullan ja ilman - -
Kirsi Kunnas

Kotipihassa huilun kirkas ääni: kultaiseksi muuttuva koivu kylpee syysauringon viileässä valossa. Automatkan varrella leveäoksainen, vanha tammi kuin kädet suojelevina maan yllä. Peltojen reunoilla loputtomat, liekehtivät rivit ja minä niin täynnä iloa, että sanakaan ei liiku.

Lapsuuteni metsä illan hämärtyessä, kun kannan kissaani tapaamaan puitani, ystäviäni... Astumme sisään kuin pyhäkköön ja yhtäkkiä kaikki virtaa lävitseni: tuoksut, pehmeiden polkujen tuntu jalkojen alla, korkeiden kuusien pylväsmäiset rungot... Kissani hiipii ja riemastuu, loikkii kuin villipeto juurien yli ja minä muistan, miltä tuntui, kun jalat olivat täynnä voimaa. Kuulen naurut vuosien takaa, tunnen naarmut säärissä ja pihkasta tahmeat kädet. Kaikki on mutkatonta, kun naapurinpojat ja minä rakennamme majoja, kiipeilemme puissa, miekkailemme oksilla. Minä olen vahva, terve ja onnellinen, täynnä kesäaurinkoa ja mielikuvitusta. Vai onko se mielikuvitusta? Entä jos vain elän todeksi sitä maailmaa, jossa asun vankemmin kuin tässä näkyvässä?

Hymyilen hiljaisille puille, kun hämärä tiivistyy. Metsän syli on vakaa, turvallinen. Puhelemme hetken, ääneti, niin kuin vuosia sitten, kun juoksin kesäaamuina kavereiden vielä nukkuessa tervehtimään heräilevää metsää. Aamukaste, äänetön maailma metallinkirkkaan linnunlaulun ympärillä, syntymäänsä odotteleva runo, Vapahtajani katseen lämpö... Mistä ne kaikki nousevat? Miten ne ovat niin lähellä?

Sinunko muistissasi tämä kaikki, metsä? Sinunko kätköissäsi kappale itseäni, se hukattu? Sitäkö tänään tulin hakemaan?

Paluumatkalla pimeässä nukkuvat puut, niiden hiljainen hengitys puolikuun alla. Ja kotipihalla himmeä katulamppu alastoman vaahteran kainalossa. Minussa rauha, kuusen vihreyden syvyinen, väkevä kuin sammalen tuoksu.

Syksy

2008-09-30T11:22:00.004+03:00

Muuttolintujen haikeat parvet pysäyttävät: Menikö se jo, kesä? Ja tosiaan: Puut ovat jättäneet tyynen vihreytensä ja syttyneet riehakkaaseen liekkiin, kukkien tuoksu hiipuu maatuvien varsien ja lehtien väkevään hajuun. Tätä aikaa minä rakastan: aamujen kirpeää kosketusta, hiljenevää luontoa, paahteetonta aurinkoa, jonka kirkkaudessa näen elämänikin selkeämmin.

Kesä on kaunis, mutta niin täysi: Tuoksut, äänet, värit, maut tulvivat ylitseni, niin että tuskin jää aikaa kokea niitä. Ihmiset kömpivät ulos koloistaan ja täyttävät maailman, niin etten mahdu sekaan sandaalien ja elämänilon vilinään. Vaaleat yöt eivät kutsu nukkumaan, joten elämä virtaa eteenpäin hengästyttävää vauhtia: tee, koe, näe, ehdi, sillä kesä on lyhyt, niin lyhyt... Uupuneena heittäydyn lopulta syksyni rauhoittaville käsivarsille kiitollisena siitä, että ylenpalttisen aktiivisuuden aika on ohi, ja saan asettua omaan rytmiini: kuuntelevaan, syvään.

Maailma tuntuu elävän ympäri vuoden kesän kiihkeään tahtiin: Koulutustani mainostettiin laaja-alaiseksi ja moniammatilliseksi; kauppakeskukset järjestävät hintahärdellejään, joissa ihmiset juoksevat vartin voimassa olevien pikatarjouksien perässä; sanomalehdet syytävät asiaa enemmän kuin ihminen ehtii päivässä lukea saati käsitellä; seurakunnissa on kasvuohjelmia, tulospalkkausta... Enemmän, nopeammin, jatkuvasti... Tekisi mieli huutaa EI. EIEIEIEIEIEI! Minä EN TAHDO kaikkea tavaraa, tietoa, toimintaa, laaja-alaista osaamista. En tahdo saada enkä tehdä kaikkea hyvääkään. Minä tahdon vähän ja merkityksellistä.

Sanotaan, että maailma on tullut pieneksi, kun tieto kulkee niin nopeasti ja kaikkialle pääsee. Minusta se on tullut ahtaaksi. Tarkoitan, että mitä hyötyä on lukea, kuulla, katsoa uutisia, jos ne eivät herätä itsessä yhtään mitään, eivät enää edes väsynyttä rukousta. Miksi minun pitäisi tietää yksityiskohtaisesti, mitä (median valitsemassa ja osin luomassakin) maailmassa tapahtuu, jos tieto ei avarra sydäntäni vaan turruttaa sen, jos uutiskuva ei kasva rakkauden teoksi vaan jää lamaannuttavaksi painajaiseksi mieleeni? Laaja-alaisuus ja moniammatillisuus? Joskus mietin, miten paljon osaamistaan on mahdollista laajentaa ennen kuin tieto käy liian ohueksi muuttuakseen taidoksi.

Olen lukenut Thomas Mertonin (1915 – 1968) päiväkirjoista toimitettua teosta Hiljainen elämä ja jollakin tavalla miehen tekstit, jotka ovat täynnä kaipuuta Jumalaan ja yksinkertaisuuteen, tarkkanäköisiä havaintoja maailmasta, rehellistä raadollisuutta ja kauniita luontokuvauksia ovat selkiyttäneet jotakin minussa. Erityisesti Mertonin päiväkirjamerkintä kesäkuulta 1949 antoi sanat kokemukselle, jota olen kantanut itsessäni lapsesta asti: ”Heti kun pääsen pois ihmisten ilmoilta, Jumalan läsnäolo ottaa minut valtaansa. - - Katselin tislaamon tuolla puolen olevien metsien tummanvihreää massaa meistä etelään olevilla kukkuloilla ja oivalsin, että nimenomaan ihmisten seurassa ollessani olen yksinäinen, kun taas yksin ollessani en, koska minulla on Jumala ja keskustelen Hänen kanssaan (sanattomasti) ilman häiriöitä tai keskeytyksiä.” (Hiljainen elämä, s. 107).

Kenties se, että viihdyn yksin ei olekaan vamma vaan kutsu? Ehkä rakkauteni luontoon, sanoihin, kauneuteen onkin pohjimmiltaan sitä, että minun henkeni tunnistaa niissä Luojan Hengen ja vastaa Hänen luovuuteensa? Jospa kaipuuni selkeyteen ja yksinkertaisuuteen onkin tie tehtävääni? Itse asiassa en enää edes jossittele näiden asioiden suhteen. Minua hymyilyttää, että luterilainen aviovaimo sai vastauksia kysymyksiinsä lukemalla katolisen munkin päiväkirjoja. Jumala varmaankin nauraa. Ei sille, että näin erilaiset ihmiset voivat saada toisiltaan vaan sille, että olen yllättynyt tästä.

Mitä tämä uusi varmuus sitten tarkoittaa? Ainakin sitä, että ovi seurakuntatyöhön tai muuhun koulutustani vastaavaan sosiaalityöhön on selvästi sulkeutunut, enkä enää saa pitää sitä rakosellaan ihan vain varmuuden vuoksi. Se tuntuu toisaalta hyvältä: ikään kuin ikävästi hiertäneet palikat olisivat loksahtaneet paikoilleen (mieleeni nousee nyt raamatunjae: ”Minun ikeeni on hyvä...”). Toisaalta ahdistaa, sillä ajattelen, että monta vuotta on mennyt hukkaan, jos en nyt tartukaan koulutustani vastaavaan työhön. Mutta: Miksi kantaa velvollisuudentuntoisesti, hampaat irvessä väärää iestä, kun tarjolla on Nasaretin puusepän minua varta vasten valmistama ies, tarkoin mitattu ja hiertämätön?

Mitä voin tehdä konkreettisesti? Vaalia hiljaista tilaa, jotta Jumalan Henki saa hengittää lävitseni, herättää minussa yhä uudestaan rauhan ja vapauden, valua sanoiksi paperille. En saa ahtaa elämääni, kalenteriani, mieltäni niin täyteen edes itsessään hyviä asioita, että en mahdu sydämeni tielle!

Eli: Tapaan ihmisiä, mutta jätän reilusti aikaa hiljaisuudelle. Varjelen sydämeni: Luen uutisotsikoita ja kirjoja, mutta valitsen tarkkaan, mihin paneudun pintaa syvemmin ja miten yksityiskohtaisesti haluan asioista tietää. Valitsen vapaaehtoistyöt, en enää ajaudu niihin. Keskityn rukouksessa ennen muuta Jumalaan ja siihen, mitä Hän nostaa (itsestään, minusta, ystävieni ja läheisteni elämästä, maailman tapahtumista) sydämelleni sen sijaan että hädissäni räpiköisin läpi kaikkia mahdollisia asioita. Luovun jeesus-syndroomasta (ystäväni käyttämä nerokas nimitys): Luotan siihen, että Jumala ei ole uskonut kaikkea minun käsiini vaan kutsuu rukoilijoita ja toimeen tarttujia eri ihmisistä eri tehtäviin tahtonsa mukaan.

Voin myös (ja minun täytyy!) viipyä enemmän Sanan ja rukouksen ääressä, jotta sydämeni tie ei poikkea Tiestä. Minun on myös muistettava antaa aikaa kauneudelle: luonnolle, kirjallisuudelle, musiikille... sillä ne kertovat jotakin hyvin oleellista Luojasta.

Nyt on vähän samanlainen olo kuin oli lauantaina moottoripyörän kyydissä maalaisteillä: Monesti oli mahdotonta nähdä seuraavan mutkan taakse, piti vain luottaa siihen, että tie jatkuu ja maisema avautuu sielläkin. Vielä en tiedä, mihin tämä tieni johtaa (ehkä pelkkä matkanteko onkin jo osin päämäärä?), mutta minulla on kaipaus. Ja kuten Taizé-laulussa sanotaan: ”- - kaipaus tietämme valaisee, vain jano valaisee.”

Pahuus

2008-09-23T22:21:00.002+03:00

Nuori mies ampui tänään opiskelijoita Kauhajoella ja tappoi lopulta myös itsensä. Vain vähän aikaa sitten sama tapahtui Jokelassa. Uutisia järjettömästä väkivallasta tulvii muualtakin kuin koulumaailmasta. Mitä tämä pahuus oikein on?

Kirjassa Taru sormusten herrasta kerrotaan pahasta mahtisormuksesta, jonka pieni olento, hobitti Frodo, saa tuhottavakseen. Taru ei ole ainoastaan hobitin matka kotiseudultaan kohti Tuomiovuorta, jonka tuleen sormus on heitettävä, vaan myös Frodon sisäinen matka. Sormus kun ei ole ainoastaan ulkoinen uhka, jota vastaan on taisteltava, vaan myös sisäinen uhka, sillä se nostaa esiin kantajansa omat ongelmat ja heikkoudet (LOTR-elokuvien lisämateriaalista).

Olen taipuvainen ajattelemaan, että Tolkien on fantasiakirjassaan tavoittanut jotakin hyvin oleellista pahuuden kaksijakoisesta olemuksesta: Uskon persoonallisen pahan, Saatanan, olemassaoloon ja hänen vaikutukseensa tässä maailmassa. Uskon kuitenkin myös siihen, että ihmisessä itsessään asuu synti, joka eri tilanteissa nousee pintaan. Isä meidän -rukouksessa sanotaan: Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Kirjassaan J.R.R. Tolkien, Author of the Century Tom Shippey kertoo, että kirjoittaessaan kohtausta, jossa Frodo pitkän matkansa päätteeksi seisoo Tuomiovuoren uumenissa, pahan Sauronin valtakunnan sydämessä, yrittäen tehdä päätöstä tuhotako sormus vai ei, Tolkien mietti mm. näitä Herran rukouksen pyyntöjä. Entäpä jos, kuten Shippey kirjoittaa, nämä pyynnöt eivät olekaan kaksi erilaista muotoa yhdestä ja samasta asiasta, vaan kaksi eri pyyntöä: Ensin pyyntö, että Jumala varjelisi meitä itseltämme ja toiseksi pyyntö, että Hän varjelisi meidät ulkopuoliselta pahalta? (s.141)

Oli miten oli, mielestäni Shippey on oikeassa sanoessaan Sormusten herran vahvuudeksi sitä, ettei koskaan voi tietää nouseeko paha sisäisestä syntisyydestä vai ulkopuolisesta uhkasta (s.142). Luulen, että juuri tämä mahdottomuus ”ulkoistaa pahuus” tekee Frodon matkasta niin koskettavan ja toden, että eri ikäiset ihmiset eri aikoina ja eri kulttuureissa tahtovat sitä hänen kanssaan yhä uudelleen taivaltaa, kysyä omia kysymyksiään Frodon kohtalon kautta: Onko tuo nyt sormus, joka Frodolle puhuu vai onko se hänen oman houkutuksensa ääni? Kumpi on se paha, joka sai näpistämään välitunnilla: Kaveri, joka maanitteli vai sisältäni noussut kiusaus? Onko syypää aviorikokseen viettelevästi käyttäytynyt vieras, kylmä puoliso vai se, mitä heidän käytöksensä kutsui minussa esiin?

Itse mietin seurakuntatyötä tehdessäni usein, mikä erotti minut kohtaamistani päihteiden väärinkäyttäjistä, pahoinpitelijöistä, tappajista, varkaista, huijareista. Oli aika karua huomata, että ei mikään muu kuin välillämme ollut pöytä. Olimme samalla viivalla, auttaja ja autettava: kiusausten kanssa kamppailevia ihmisiä molemmat. Minun tai kenenkään muunkaan on tuskin varaa nähdä pahaa vain jossakin ulkopuolella. Eikä loppujen lopuksi liene väliä sillä, nouseeko houkutus syntiin ulkopuolisesta voimasta vai omasta sisimmästä. Vain sillä on väliä, miten siihen suhtautuu.

Uskon Raamatun sanaan, että pahalle pitää tehdä vastarintaa: Kiusauksia vastaan on kamppailtava.
Fyysiseen, henkiseen ja hengelliseen väkivaltaan on puututtava. Mutta pahaa on vastustettava myös niin, ettei anna ajatusten pyöriä sen ympärillä: kaukaisiin sotiin ja kansanmurhiin, kidnappauksiin tai koulujen ampumatapauksiin ei välttämättä voi vaikuttaa, siksi kannattaa miettiä minkä verran uutisia ja minkälaisia uutiskuvia mieleensä päästää. Inhimillistä kärsimystä ei saa vähätellä, mutta ei myöskään pidä antaa kasvualustaa lamaannukselle, pelolle ja ahdistukselle. Saatana on tosi, mutta hänen sijaansa kannattaa keskittää ajatukset Jeesukseen. Omia helmasyntejään vastaan on taisteltava, ja nimenomaan siksi ei ole viisasta ajatella niitä koko ajan. Voi olla, että toisinaan ainut asia, jonka niin oman kuin maailmankin pahuuden edessä voi tehdä on rukoileminen: asioiden, ihmisten, hämmennyksen ja voimattomuuden jättäminen Jumalan käsiin.

Luther on sanonut: ”Paras keino paholaisen karkottamiseksi, jollei hän tottele Raamatun sanaa, on nauraa ja ivata häntä, sillä hän ei voi sietää pilkkaa.” Uskon, että sama pilkka, joka 2000 vuotta sitten tehosi, tehoaa nytkin: Ei pahuuden kieltäminen vaan hyvyyden voittoon uskominen kaiken pahuuden keskellä. Yksinkertainen varmuus siitä, että juuri siinä, missä on kaikkein pimein hetki, missä synti ja Saatana viettävät voitonjuhliaan toivon haudalla, Jumalan valo, ihmeellinen elämänvoima onkin juuri murtautumassa läpi. Siksi laulan kerta toisensa jälkeen vankeudessa kirjoitettua virttä hyvyyden voiman ihmeellisestä suojasta.

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

(Virsi 600: 4,5)

Herra, tähän hyvyyden voimasi ihmeelliseen suojaan kätke nyt jokainen, jota Kauhajoen tapahtumat kipeästi koskettavat. Anna heidän toivottomuuteensa Sinun valosi, anna uusi huominen. Kääri hyvyyteesi myös jokainen, joka tätä tekstiä lukee, ja vahvista heissä Sinun valtakuntasi ääntä. Varjele meidät kaikki siltä, mikä sitoo pelkoon ja lamaannukseen. Anna meissä pahuutta ja kärsimystä kohdatessamme nousta voima tehdä rakkauden tekoja, halu vaikuttaa totuutta ja armoa siellä, mihin kutsut.

Parannus

2008-09-16T21:41:00.003+03:00

Olin messussa, jossa saarnan keskeinen sisältö oli parannuksen teko. Monesti olen kaivannut parannussaarnoja kirkkoihin, joissa Jumalasta on liian usein tehty taivaankannella utuisesti hymyilevä pullamössöukko. Moinen kiiltokuva kun ei ihan vastaa Raamatun antamaa kuvaa pyhästä ja kiivaasta Kaikkivaltiaasta, jonka olemuksen ehdottomassa oikeudenmukaisuudessa mikään synti ei voi kestää. Tätä saarnaa kuunnellessani aloin kuitenkin voida sekä henkisesti että hengellisesti pahoin.

Saarnassa oli kyllä paljon hyvää asiaa: Siinä puhuttiin Jumalan vihasta syntiä kohtaan ja Jeesuksen rististä, joka tarjoaa suojan Jumalan vihaa vastaan. Siinä mainittiin jokaisen ihmisen keskeneräisyys ja Jumalan armo, synnin tuhoava vaikutus elämässä ja parannuksen teon tärkeys. Moni palikka tuntui olevan hyvinkin kohdallaan (lukuun ottamatta toteamusta, että olemme Jumalan orjia. Mielestäni Room. 8:14-15 kumoaa sen väitteen.), vaikkakin aika karussa paketissa. Kuitenkin jokin hämmensi saarnan terävyyttäkin enemmän: Tämän opetuksen alla tuntui olevan saarnan toinen kerros, jossa ei enää ollutkaan kyse jumalasuhteesta vaan puhujan itsensä suhteesta tiettyihin ihmisiin.

Pappi viittasi edelliskesään ja sen aikana läpi käymiinsä prosesseihin, joiden tuloksena oli päättänyt lakata pitämästä tiettyjä (nimeltä mainitsemattomia) ihmisiä kristittyinä. Hän käytti puheessaan sellaisia ilmaisuja kuin ”onko hän ollutkaan oikealla tavalla uskossa ” ja ”Raamatun mukaan se, joka vihaa veljeään ei ole edes pelastettu”. Ja hän rukoili: ”täällä on sellaisia ihmisiä, jotka luulevat olevansa kristittyjä, mutta eivät ole”.

En usko kylliäisläisesti, että kaikki pääsevät taivaaseen, vaan pidän totena Raamatun sanan kahdesta vaihtoehdosta: On iankaikkinen elämä tai iankaikkinen kuolema/kadotus, joita tutummin myös taivaaksi ja helvetiksi kutsutaan. Ajattelen, että varmasti Tellusta tallaa paljon sellaista väkeä, joka sanoo uskovansa Raamatun Jumalaan, mutta todellisuudessa pitää Jeesusta lähinnä legendana. Kuitenkin: Vaikka ihminen voi Raamatun perusteella määritellä uskovan ja ei-uskovan kriteerit (simppelisti: joko ihminen uskoo Jeesukseen pelastajanaan tai ei usko), mikä kukaan muu kuin Jumala on sanomaan (toisen) ihmisen sydämen tilasta yhtään mitään? ”Yksi ainoa on lainsäätäjä ja tuomari, hän, jolla on valta pelastaa ja valta tuomita kadotukseen. Mutta mikä sinä olet tuomitsemaan lähimmäisesi?” (Jaak.4:12).

Kuluneen vuoden aikana olen joutunut katsomaan silmästä silmään uskovien raadollisuutta, niin omaani kuin muidenkin. Olen joutunut aivan aiheellisesti parannuksen paikalle, muuttamaan tuomitsevia asenteitani, jotka perustuivat lähinnä epävarmuuteeni ja haluuni miellyttää joitakin tiettyjä ihmisiä. Olen myös saanut Jumalan edessä itkeä minuun Hänen nimissään iskettyjä haavoja: Vaatimuksia pyytää ”armoistuimen edessä” anteeksi suuttumistani siitä, että minua täysin perusteitta syytettiin ja paneteltiin. (Olen muuten ollut huomaavinani, että vihasta syntinä puhuvat yleensä ne, jotka itse huokuvat kylmää, katkeraa vihaa, ja jotka eivät kestä toisten lämmintä, rajat asettavaa suuttumusta). Syyllistämistä siitä, että en purematta niellyt (myöhemmin valheeksi paljastunutta) varoitusta erään ihmisen hengellisyyden laadusta. Helvettituomioita siitä, etten suostunut katkaisemaan yhteydenpitoa ihmiseen, jolle tuomitsijani kantoi kaunaa. jne. Ja olen saanut opetella lähtemistä anteeksiantamisen prosessiin.

Jokin tuossa saarnassa muistutti paljon omia kokemuksiani hengellisestä väkivallasta, siitä, että minua lyötiin sinänsä hyvillä ja oikeilla asioilla, piilottamalla itsekkäät tarkoitukset Jumalan ja Raamatun arvovallan taakse. Voin tietysti olla väärässä, mutta tässä ”saarna-tapauksessa” raamatulliset puheet Jumalan pyhyydestä ja vihasta sekä parannuksen tekemisen tarpeellisuudesta tuntuivat antavan sopivan kehyksen niille muutamille piikeille, joita tiettyihin, todennäköisesti salissa istuneisiin, seurakuntalaisiin ilmeisesti haluttiin suunnata.

”Kääntykää ja tehkää parannus”, on raamatullinen julistus. Mielestäni kuulemani saarnan ongelma ei ollutkaan siinä, pitääkö tehdä parannusta vai ei – jokainen meistä joutuu varmasti, vastentahtoisestikin, päivittäin huomaamaan, että pieleen meni, pitää vähän korjata kurssia. Ongelma oli minusta ennemminkin se, mistä pitää tehdä parannusta, miksi ja kenen edessä. Kuka kuulee Jumalaa ja ketä Jumala kuuntelee? Kenellä on avaimet pelastukseen ja millä ehdoilla? Emmekö olekaan tasavertaisia Jumalan edessä?

Lauma tarvitsee paimenta. Turvallinen hengellinen auktoriteetti on suoja, jonka alla voi kasvaa ihmisenä ja uskossa, oppia tuntemaan (armo)lahjojaan ja käyttämään niitä yhteiseksi hyväksi. Paimenen tehtävä on myös ojentaa ja kehottaa, ja joskus se sattuu niin ojennettavaan kuin ojentajaankin. Kuitenkin: Paimenen vaikuttimena pitäisi olla rakkaus, joka kutsuu ja rohkaisee Pyhän Hengen vapauteen. Syystä tai toisesta en kuullut saarnassa vapauden Hengen suoraa ja totuudellista, mutta rakastavaa ääntä, vaan koin jonkin kylmän ja ahdistavan pyrkivän taakaksi sydämeeni.

Puheesta ei jäänyt ravittu vaan hakattu olo. Ehkä joku muu sai saarnasta evästä elämäänsä, en tiedä. Itse voin olla iloinen siitä, ettei uskoni perustu ihmisten puheisiin vaan Jeesuksen sovitustyöhön. Olkoonkin, että Jumala on pyhä ja kiivas, minä uskallan nähdä hänessä myös rinnalla kulkevan Vapahtajan rakastavat kasvot. Hänelle minä riitän tällaisena ja Hän riittää minun puolestani Jumalalle, vaikka sitten seuraavassa saarnassa olisi minun vuoroni olla se, joka suljetaan uskovien yhteyden ulkopuolelle.

Kuka olet, Jeesus? Mitä merkitset?
Ketä varten saavuit? Ketä kuuntelet?

Kuka olet, Jeesus? Etsin sinua,
yksinäni mietin, kaipaan valoa.

Kuka olet, Jeesus? Hiljaa rukoilen.
Hiljaa kysyn tietä, vaikka epäilen.

Kuka olet, Jeesus? Saanko minäkin
lähelläsi olla aroin sydämin?

Anna-Mari Kaskinen

Mummuks tahtomine

2008-09-09T13:28:00.003+03:00

Mummuks tahtomine

Tule viäl semne aamu,
ko mää herä ilman kello oikke aikasi,
keitän ittelän kaffet, polje Monarkin kans kaupunkil,
ole ove taka vartomas ko L. Lehtose Leninkiliikke
myyjäfrouva tule töihi, päästä munt sisäl,
autta valikoittema heijä suurimma,
vaaliampunasimma pualpunttsimma aluhousu,
Aurjoefärisek kunnolliset tukisuka,
ja merinovillasep polvelämmittime,
naapurkaupast peessik kenkä
ja paffilaatikoruskia poplari.

Mää haise eukalyptukselt,
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamempystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,
sano: emmää muist,
emmää jaks,
emmää ol ikä ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassatta orotta.

Heli Laaksonen

Autuas ikääntyminen! Kun tarpeeksi vuosia kertyy, asettuu suuri taivaallinen viisaus minuun ja saan luvan Raamattuun vedoten ojentaa nuorempiani. Sen, joka uskaltaa kyseenalaistaa Suuria Sanojani, nitistän huomauttamalla hymyillen, että vanhemman kunnioittaminen on Jumalan säätämä laki ja että noin nuoren olennon on viisaampaa odottaa muutama vuosikymmen ennen kuin puhuu yhtään mitään. Tarkemmin ajateltuna hän rikkoo Jumalaa vastaan rikkomalla Minua vastaan, ja on menossa helvettiin ellei tee parannusta oman elämänsä elämisestä.

Kaikenmaailman Samuelit, jotka Jumala muka jo lapsena kutsuu tehtäviinsä Minä kyllä puhallan nurin. Parrattomat paimenpoika Daavidit, jotka voidellaan kuninkaiksi Minun ohitseni ajan pakosalle luoliin ja Jeremiat nauran aivan aiheellisesti vetäytymään Jumalan kutsusta nuoruuteensa vedoten. Timoteuksia en suinkaan väheksy heidän nuoruutensa vuoksi, vaan ainoastaan autan heitä elämään esimerkkeinä Minun esimerkkini mukaisesti. Luonnollisesti väsyn puuttuessani joka asiaan, mutta sekös tekee kruunustani kirkkaamman!

Mikä siunattu asia, vanhuus! Toivottavasti kukaan ei ehdi pilata suunnitelmiani kertomalla kristillisissä piireissä, että nuoruus ei ole sairaus eikä synti vaan tarkoituksenmukainen vaihe Jumalan luomassa elämässä. Tai että vanhemman kunnioittaminen on todellakin lapsille annettu käsky kunnioittaa vanhempia, ei vanhemmille annettu lupa, saati käsky, alistaa lapsia (Raimo Mäkelä: Naamiona terve mieli), ja että manipulointi on henkistä väkivaltaa. Vielä pahempaa, jos joku ehtii muokata ilmapiiriä sellaiseksi, että jokainen, iästään tai asemastaan riippumatta, saa olla Jumalan käytössä sen mukaan kuin Hän hyväksi näkee ja elää sellaista elämää, jonka Hän on halunnut antaa. Saattaa olla, että siinä tapauksessa joudun heittämään yli laidan kaikki minäkeskeisen vanhuuteni hykerryttävät suunnitelmat ja päädyn mukavaksi mummuksi.

Ajatella, mikä kauhukuva: Minusta saattaakin tulla hyväntahtoinen täti, jolta nuoret kysyvät neuvoa, koska katson heitä samalta tasolta. Kenties rohkaisen nuorempiani toteuttamaan unelmiaan, vaikka en itse niitä ymmärrä. Ehkä jopa kannustan heitä etsimään uusia, erilaisia tapoja palvella Jumalaa, ja näen miten Samuelit kasvavat tehtäviinsä, Daavideista tulee viisaita kuninkaita, Jeremiat pysyvät uskollisina kutsumuksilleen vaikeuksissakin ja Timoteuksien esimerkillinen elämä vetää ihmisiä Jumalan syliin. Kaikenlisäksi joudun varmaankin ajoittain myöntämään, etten osaa enkä jaksa, ja marttyyrikruunun sijaan kiillotan parkettia mummu-lattareissa tai lepuutan mieltäni kukkamaata kuoputtaen. Huh!

Mikä pahinta, valinnan siitä, kumman mummouden suuntaan lähden kulkemaan, joudun tekemään jo nyt...

Siivet

2008-09-02T16:45:00.001+03:00

Kun Jumala sinua kutsuu,
silloin juokse, juokse.

Unohda
halvaantuneet jalkasi.
Matkalla
saat siivet.

J. Hirsch

Siivet

Sulka rehellisyydestä
sulka rohkeudesta
sulka uskosta ja urheudesta
sata sulkaa suuresta surusta
tuhat onnen tuntehista
sulka suurin sielun kipinästä.
Sulista kasvavat
suuret kantavat siivet
tuuleen, tuleen, varjoon, valoon
päivään huomiseen.

Heli Pukki

Kuningas Lempeä
kutsuu lastaan:

Omani, omani
avaa siipesi.

Avaa siipesi,
lennä.

Omani, omani,
tuuli kantaa!

Laulavat puissa
tuhannet linnut.

Okra

Siitä me kasvamme, mitä meille on annettu: iloista ja suruista, kauneudesta ja kivusta. Kenties on niitäkin kristittyjä, jotka kerran uskoon tultuaan ovat nousseet vaikeuksien yläpuolelle ja kulkevat nyt vain voitosta voittoon, mitä ikinä se tarkoittaakin, mutta itse olen saanut toisenlaisen tien: mullan makuisen, ruisleipätien. Kumma kyllä, juuri tällä tiellä, kaukana taivaan kaaresta, tulenlieskojen ja näkyvien ihmeiden ulottumattomissa minussa on alkanut soida hiljainen humina, Pyhän Hengen laulu: minulle on kasvanut siivet.

Ja minkälaiset siivet! Sain serkultani syntymäpäivälahjan ”runotytölle, josta on kasvanut vahva nainen”. Epäuskoisena kuuntelin ensin näitä sanoja, mutta kun näin lahjan, mukin, jossa toinen kahva oli enkelin siipi, toinen lepakon näin samalla ikään kuin uuden peilikuvan itsestäni: kokonaisen, tasapainoisen naisen, joka ei pelkää pimeyttään eikä kirkkauttaan. Yhtäkkiä ymmärsin, etten olekaan hassu pikku varpunen, joka hädissään räpistelee sinne tänne, vaan kotka: varma ja vakaa. Minun siipeni olivat kasvaneet kaikissa kevään ja kesän myrskyissä, joten niistä oli tullut vahvat.

Nyt vähän hämmentyneenä levittelen siipiäni, kuulostelen niiden voimaa. Jotenkin tiedän, ettei minun tarvitse enää pelätä, sillä kun voin katsoa silmiin itseäni, häpeämättä, voin katsoa silmiin ketä tahansa, pelkäämättä. Kun on aika, nousen siivilleni, tuuleen.

Evästä elokuuksi

2008-07-29T10:33:00.001+03:00

Kudon huulilleni hiljaisuuden.
Kudon mieleeni hiljaisuuden.
Kudon sydämeeni hiljaisuuden.
Suljen korvani hälinältä.
Suljen silmäni houkutuksilta.
Suljen sydämeni kiusauksilta.

Tyynnytä minut, oi Herra, niin kuin tyynnytit
myrskyn.
Hiljennä minut, oi Herra, varjele minut
pahasta.
Anna kaiken levottomuuteni asettua.
Kiedo minut, Herra, omaan rauhaasi.

Ympäröi minut, Herra.
Pidä suoja lähellä
ja vaara loitolla.

Ympäröi minut, Herra.
Pidä toivo sisällä
ja epäilys ulkona.

Ympäröi minut, Herra.
Pidä valo lähellä
ja pimeys loitolla.

Ympäröi minut, Herra.
Pidä rauha sisällä
ja pahuus ulkona.

David Adam

Tämän kelttiläisen rukouksen sanoin siunaan itseni ja sinut. Olkoon alkava elokuu rauhan aikaa, oman sydämen asettamista Jumalan sydämen levolliseen rytmiin, josta kumpuavat oikeat asiat oikeaan aikaan, kiireettä, väkevinä ja elämää tulvillaan.

Kuule,
luuleks et
joki o ihmiste ilmoil
erilaine ko ittekses?

Mää en usk.
Tarttisik opetel
olema joki.

Heli Laaksonen

Ja tämän Heli Laaksosen tekstin annan elokuun evääksi itselleni ja sinulle.

Palaan blogini pariin jälleen syyskuun alussa.

If it be your will

2008-07-22T22:21:00.001+03:00

If it be your will
That I speak no more
And my voice be still
As it was before
I will speak no more
I shall abide until
I am spoken for
If it be your will

If it be your will
That a voice be true
From this broken hill
I will sing to you
From this broken hill
All your praises they shall ring
If it be your will
To let me sing

If it be your will
If there is a choice
Let the rivers fill
Let the hills rejoice
Let your mercy spill
On all these burning hearts in hell
If it be your will
To make us well

And draw us near
And bind us tight
All your children here
In their rags of light
In our rags of light
All dressed to kill
And end this night
If it be your will

If it be your will.

- Leonard Cohen

Jukka Leppilammen levy Naked & Quiet jätti minut eilisiltana alasti ja hiljaa: ”Autioks käy pääni, joka kerran lastattiin uskonkappalein ja suurin odotuksin...” (J.L.). Tuntui siltä, että kaikkien selitysten jälkeen olimme kahden, sanoitta, Jumala ja minä. Ei ollut jäljellä teologioita, pelkkä syvä läsnäolo.

Kuuntelin Leppilammen versiota Leonard Cohenin kappaleesta If it be your will ja etsin sen sitten käsiini Cohenin itsensä esittämänä. Annoin musiikin valua lävitseni lämpiminä aaltoina kerta toisensa jälkeen ja huuhtoa mennessään kaiken katkeruuteni minua loukanneita ihmisiä ja Jumalaa kohtaan. Samaan virtaan itkin kiihkeät toiveeni välien ihmeellisestä korjaantumisesta ja loputtomat miksi -kysymykset. Lopulta jäljellä oli vain tyhjyys ja rauha. Ei alistuneisuus, ei. Asettuneisuus. Sydämeni sykki Cohenin tumman äänen tahtiin: If it be your will.

Yöllä näin unen: Oli sota ja minä marssin raskaita varusteita kantaen armeijan riveissä. Maa oli mutainen, jalkani väsyneet ja koko kehoni niin uupunut, että liikkuminen oli työlästä. Kaipasin lempeää tuulta ja raikasta vettä kulkiessani toivottoman maan halki. Lopulta sota oli ohi: Marssimme pois taistelukentiltä, mutainen, harmaa sää jäi taakse ja tulimme aurinkoiseen kaupunkiin, jossa saimme riisua painavat varusteet. Menin ensimmäiseksi ulos, sillä halusin kävellä rantaan: tuntea tuulen kasvoillani ja kahlata puhtaassa vedessä.

Olin helpottunut, mutta hämilläni, ja tunsin itseni yksinäiseksi. Hetken kuluttua muistelin jo kaihoten raskaita varusteitani ja itkuun asti uuvuttavaa marssia joukkojen kanssa, sillä en oikein tiennyt, mitä olisin vapaudellani tehnyt. Oli avuton ja tyhjä olo: Päämäärä oli saavutettu, mitä nyt?

Vielä aamulla unen tunnelma viipyi minussa. Yhtäkkiä mieleeni nousivat lempeinä, mutta painokkaina sanat: Se on ohi. Ja todellakin: Repivä sisäinen taistelu oli poissa. Olo oli kummallisen tyhjä, hetken kuulostelin kaivaten tuttuutta: pitkän taisteluni vaiheita, mutta sitten käänsin mieleni pois niistä. Jäin tyhjyyteen kuin syliin, kohtuun, luomisen alkuhämärään. Kuuntelin jälleen Cohenia ja musiikin mukana myös Jumalan parantava rakkaus valui minuun. Kelluin siinä kuin lämpimässä vedessä, juuri niin särkyneenä kuin olin, mutta ihmeellisen kokonaisena.

Nyt olen tässä hiljaisuudessani ja lepään, vihdoinkin. Täältä käsin kaikki menestysteologia, jossa luvataan uskoville ongelmatonta elämää, jumalallista voimaa ja tyylikästä kotia – helppoja ratkaisuja kaikkeen tuntuu kulissikristillisyydeltä. Ylipäänsä ajatus siitä, että kaikki olisi uskon avulla selitettävissä tyhjäksi on minusta kaikkea muuta kuin uskon ajatus. Rukoilen, että tyhjyydestä, jossa nyt olen jää minuun pysyvä aavistus, niin että muistan, miten vähän loppujen lopuksi ymmärrän.

Rukoilen myös, että hengityksenä lävitseni kulkisi jatkuvasti: if it be your will, niin että minussa olisi aina alkutyhjyys, tila, jossa Minun Uskoni sijaan saisi vaikuttaa Jumalan uutta luova Henki, täyttää kuivuneita jokia, valuttaa armoa janoisille sydämille. Ja että oppisin olemaan tosi, pohjaan asti, niin etten tukkisi tätä virtaa.

Miehelleni

2008-07-15T18:23:00.000+03:00

Kaikista tärkein

Ei tärkeintä työ ole kättesi sun,
vaan rakkaus,
ei yksin askelet palvelun,
vaan siunaus. - -

Ei pyydä Herrasi työtäs niin
kuin itseäs.
Hän katsoo sielusi syvyyksiin
sun sydäntäs.
Kun kukka valossa aukeaa,
se tuoksuen
ja tietämättäänkin kaunistaa
tien tomuisen.

Mirjami Lähteenkorva

Rakas aviomieheni,

tiedän, ettet ymmärrä runoja. Ja sinä tiedät varsin hyvin, että minä en ymmärrä autoista, laitteista tai muusta sellaisesta, vaikka kärsivällisesti kerta toisensa jälkeen niistä selität. Olen tuskastunut useasti sinun järkeilyysi ja sinä minun intuitiiviseen tapaani elää. Sinä olet hypännyt laskuvarjolla ja viihdyt kieputtimissa, minä lähestulkoon oksennan, jos käännän päätäni liian nopeasti. Siinä missä sinulle tärkeintä on asioiden toimivuus, minä tarvitsen esteettisiä ratkaisuja voidakseni hyvin jne.

Ikään kuin erilaisuudessamme ei olisi ollut kylliksi haastetta, olemme joutuneet ottamaan vastaan hyvin raskaita elämänvaiheita ja isoja vaikeuksia. Uskoakseni kummankin mielessä on käynyt useammin kuin kerran, onko tämä todella tarkoitettu liitto ja olisiko sittenkin viisaampaa kävellä ulos koko sotkusta. Ehkä olisimme näin jo tehneetkin, ellemme olisi niin saamattomia (kas, onhan meissä jotakin yhteistä :), mene ja tiedä.

Viime kuukausina, yhteisen elämämme kenties (toistaiseksi) kipeimmän ja haastavimman tilanteen keskellä, olen miettinyt sinua tavattoman paljon. Joskus muinaisessa teini-iässä kuuntelin Ressun kömpelöä biisiä, jossa laulettiin: ”Olen etsinyt sinua liian kauan, etsinyt, miettinyt sun nimeä. Ja nyt varoittamatta edessäni seisot --”, ja yhtäkkiä tuntuu juuri tuolta. Luulen pitkään etsineeni sinua omasta haavemaailmastani, mutta täysin varoittamatta karu todellisuus on repinyt minut irti ajatuksistani ja saanut vihdoin katsomaan sinuun tässä ja nyt. Se, mitä näen, sai minut valitsemaan tämän blogitekstini alkuun juuri nuo katkelmat Mirjami Lähteenkorvan runosta.

Kristityt naureskelevat joskus muslimien ”pöydän alla voi juoda viinaa, kun Allah ei näe” -ajattelulle, mutta elävät itse samalla asenteella: tärkeimpänä pidetään ulkokuorta, ei suinkaan sitä, mitä on sisällä, piilossa. Olen itsekin elänyt vaiheen, jossa piti tavattomasti korostaa, että en juo, en polta, en asu avoliitossa, olen niin pyhä ja hyvä että sädekehä puristaa. Kuitenkin samaan aikaan annoin arvostelun ja tuomitsemisen rehottaa kitkerinä sydämessäni, ihan vapaasti. Muistutin huomattavasti, ja osin muistutan edelleen, Jeesuksen kertomuksen (Luuk. 18: 9-14) fariseusta, joka kiitti Jumalaa siitä, ettei ollut niin surkea syntinen kuin muut. Sinussa sen sijaan näen kertomuksen publikaanin asenteen: rehellisen nöyryyden.

En voi väittää olevani immuuni komeille miehille, siksi ulkonäkösi on minulle bonusta. Parasta sinussa on kuitenkin rakastava ja siunaava sydämesi. Kun eilen illalla puhuimme ihmisestä, joka on loukannut hyvin kipeästi minua, mutta ennen muuta sinua, halusit siunata häntä. En tiedä, oletko koskaan lukenut Raamatusta kehotusta siunata niitä, jotka meitä kiroavat ja rukoilla niiden puolesta, jotka meitä parjaavat (Luuk. 6:28), mutta minusta tuntui sillä hetkellä siltä kuin olisin hengittänyt Pyhää Henkeä. Siinä, että tuomitset teon, mutta et ihmistä on todella jotakin jumalallista, pyhää: Anteeksiantamus ja halu siunata ovat selkeimpiä merkkejä sydämestä, jossa Hän asuu. Tiedän edelleen raadolliset puolesi: kiroilet, otat toisinaan hiukan liikaa miestä väkevämpää, hermostut auton ratissa, mutta ”Hän katsoo sielusi syvyyksiin, sun sydäntäs”.

Mielestäni sydäntäsi kuvaa sana: hyvä. En ihan heti kyllä ajatellut verrata sinua kukkaan, tuot mieleeni ennemminkin tiikerin tai kotkan, mutta minusta sinä, samaan tapaan kuin runon kukka, tietämättäsi levität ympärillesi hyvää. Kun autat ystävää auton korjaamisessa, haet minut kotiin naapurikaupungista kun olen tyhmyyttäni jättänyt bussiaikataulut ajoissa katsomatta, mietit miten helpottaisimme ystäväperheiden arkea pikkulapsivaiheessa tai neuvot naapurinmummoa digi-asioissa sadatta kertaa, et tunnu ajattelevan: Mitä tästä hyödyn? Tällaisen hyväntahtoisuuden arvo on kirkastunut minulle erityisesti tänä kesänä, kun meiltä on yritetty velkoa ”rakkaudesta” tehtyjä palveluksia. ”Ei tärkeintä työ ole kättesi sun vaan rakkaus...”

Valehtelisin, jos väittäisin, että viime kuukaudet ovat olleet onnellista aikaa. Välillä on tuntunut siltä, että joko minä uppoan ahdistukseeni tai ajaudumme erillemme. Kaiken keskellä jokin tai Joku on kuitenkin kannattanut meitä molempia, ollut suojaavana voimana liittomme yllä. Minusta tuntuu, että myös meissä on tapahtunut jotakin tässä myllerryksessä: Itse olen alkanut hahmottaa rajojani ja löytää voimaani, sinä olet selkeästi vahvistunut perheen pääksi. Ehkä meidän on pitänyt käydä läpi tämä kaikki (ja mitä vielä onkin edessä) siksi, että turhat asiat karisisivat pois ja näkisimme oleellisen itsessämme ja toisissamme. Omasta puolestani voin sanoa, että tällä hetkellä kunnioitan sinua hyvin paljon vakautesi ja vilpittömän, hyvän sydämesi tähden.

Toisaalta arvostan sinussa myös rehellistä ihmisyyttäsi: et yritä olla muuta kuin olet. Tällaiselle ”enkeliksi kasvaneelle” on todella tervehdyttävää saada olla seurassasi, eheytyä kokonaiseksi ihmiseksi itsekin: saada pelkän hengellisen minän sijaan myös mieli ja keho, jotka Jumala on minulle luonut. Kiitos, että olet paitsi antanut aikaa ja tilaa kasvulleni myös haastanut siihen, kun olen yrittänyt perääntyä.

Tiedän, että hermostun sinuun vielä useasti, samoin sinä minuun. Olen aivan varma, että riitelemme niin että räiskyy, paiskomme ovia (ja minä tavaroita), mökötämmekin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että uskallan hermostua sinuun ja saan riidellä kanssasi: että saamme olla kiukkua myöten tosia, hioa toistemme särmiä ja auttaa toisiamme kasvamaan. En usko, että haluan koskaan enää tosissani erota sinusta (vaikka ajoittain haluankin joksikin aikaa eroon sinusta), sillä en jaksaisi enkä edes haluaisi nähdä samaa vaivaa kenenkään toisen kanssa. Sitä paitsi viimeksi miettiessäni kenelle luotettavalle ja huumorintajuiselle ihmiselle lähettäisin kiukkuisen viestin siitä, miten kamala olet, mieleeni tuli ensimmäiseksi... sinä.

Koska olen puolijulkisesti kirjoittanut ja puhunut vaikeista ajoistamme, halusin nyt tässä puolijulkisesti kertoa myös sen, miten hyvä minun on kuitenkin olla kanssasi kaiken väsymyksen ja kivun keskelläkin. En enää halua olla sokea sille, miten suuri lahja tämä yhteinen elämä kaikesta sen vaikeudesta huolimatta on.

Rakkaudella
Vaimosi

Identiteetti

2008-07-08T16:46:00.004+03:00

Kun Jeesus eräänä päivänä seisoi Gennesaretinjärven rannalla ja väkijoukko tungeksi hänen ympärillään kuulemassa Jumalan sanaa, hän näki rannassa kaksi venettä. Kalastajat olivat nousseet niistä ja huuhtoivat verkkojaan. Jeesus astui toiseen veneistä ja pyysi Simonia, jonka vene se oli, soutamaan rannasta vähän ulommaksi. Sitten hän opetti kansaa veneessä istuen.

Lopetettuaan puheensa Jeesus sanoi Simonille: "Souda vene syvään veteen, laskekaa sinne verkkonne." Tähän Simon vastasi: "Opettaja, me olemme jo tehneet työtä koko yön emmekä ole saaneet mitään. Mutta lasken vielä verkot, kun sinä niin käsket." Näin he tekivät ja saivat saarretuksi niin suuren kalaparven, että heidän verkkonsa repeilivät. He viittoivat toisessa veneessä olevia tovereitaan apuun. Nämä tulivat, ja he saivat molemmat veneet niin täyteen kalaa, että ne olivat upota. Tämän nähdessään Simon Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies." Hän ja koko hänen venekuntansa olivat pelon ja hämmennyksen vallassa kalansaaliin tähden, samoin Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat, jotka olivat Simonin kalastuskumppaneita. Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja."
Luuk. 5:1-10

Jeesus katsoi häneen ja sanoi: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika. Nimesi on oleva Keefas” - se merkitsee kallio.
Joh. 1:42

”Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.”
Matt. 16:18

Vesi tuoksui, laineet liplattivat, verkko tuntui tutulta Simonin karheissa käsissä. Tänään ei ollut tullut kalaa, mutta hän oli oppinut siihenkin: kalastaja saattoi vain tehdä työnsä mahdollisimman hyvin, saalis oli lopulta yksin Jumalan annettavissa. Pettymys tietysti karvastelisi hetken ja tulisi päästeltyä ärräpäitä, mutta siihenkin hän oli tottunut, samoin hänen kalastuskumppaninsa, joille Simonin kiivas luonne oli tullut tutuksi.

Simon Pietari ei ollut oppinut mies. Kyllä hän lukea osasi, mutta ei ollut kummemmin kouluja käynyt. Ei se ollut tuntunut tarpeelliselta: olihan tässä työ ja tehtävä, oma paikka. Simon tiesi kuka oli: aviomies ja kalastaja. Oma maailma oli kenties pieni, mutta se oli varma ja turvallinen.

Verkkoja huuhdellessaan Simon katsoi sivusilmällä rannalla parveilevaa väentungosta, joka valui pikkuhiljaa lähemmäksi. Lopulta hänen oli väistettävä innokkaita ihmisiä, jotka eivät tuntuneet edes huomaavan joutuneensa kahlaamaan yrittäessään päästä lähemmäs joukon keskellä kulkevaa miestä. Simon hermostui ja ärisi selkäänsä törmänneelle pojalle, että tämän oli syytä mennä matkoihinsa. Silloin mies, jota ihmiset olivat seuranneet katsoi rannalta Simoniin, käveli erehtymättä tämän veneeseen ja pyysi Simonia soutamaan veneen irti rannasta. Hämmentyneet kalastajat katsoivat, miten Simon totteli mukisematta tätä tuntematonta miestä ja jäivät väkijoukon kanssa kuuntelemaan, mitä sanottavaa miehellä oli.

Mies kertoi tarinoita, jotka liittyivät ihmisten arkeen, mutta joihin oli kätketty ajatuksia herättäviä oivalluksia. Simon katsoi tarkemmin mieheen. Tämä näytti aivan tavalliselta työläiseltä, mutta tuntui puhuvan oppineen viisaudella, kuitenkin suoremmin ja yhtä aikaa lempeämmin kuin rabbit synagogissa. ”Armo ja totuus...” Simon huomasi miettivänsä. ”Tässä miehessä on armoa ja totuutta... Ei, jollakin tavalla, jota en ymmärrä hän pikemminkin ON armo ja totuus.” Simon tuli hiukan levottomaksi, hänen pikkuruinen maailmansa alkoi uhkaavasti rakoilla ja hän ymmärsi kaipaavansa jotakin.

Kun puhe oli loppunut, mies kääntyi Simonin puoleen ja kehotti tätä soutamaan syvemmälle, laskemaan verkot sinne. Ensin Simonissa kuohahti tuttu ärtymys. Mikä tämä vieras oli neuvomaan häntä, kokenutta kalastajaa, mutta jokin muutti kuitenkin Simonin mielen ja hän souti ensin lähemmäs rantaa, viittasi tovereitaan nousemaan veneeseen. Sitten he soutivat syvemmälle, ja toinen veneellinen seurasi heitä silkkaa uteliaisuuttaan.

Miehet laskivat verkot ja yllättäen vedessä alkoi elämä: kaloja ui veneen ympärillä niin että kuhisi. Ensin miehet innostuivat ja alkoivat kiireesti saartaa parvea verkoillaan, mutta pian he huomasivat, että kalaa oli enemmän kuin he saattoivat nostaa ja huusivat ja huitoivat toista venettä apuun. Hiki valui kalastajien otsilla heidän nostaessaan käsittämätöntä saalistaan ja kun he lopulta lähtivät soutamaan rantaan, veneet olivat niin täynnä, että heidän oli pidettävä varansa, ettei vesi olisi tullut yli laitojen. Simon katsoi ensin aivan hiljaa kaloihin, nosti sitten hitaasti päänsä ja kohtasi vieraan miehen katseen. Ja hän tiesi, että näissä silmissä häneen katsoi se Jumala, jonka luomistyöstä toora kertoi, Jumala, joka oli niin pyhä, ettei hänen nimeään edes saanut lausua.

Kummassakin veneessä vallitsi kuolemanhiljaisuus, kun Simon lankesi peloissaan miehen eteen. ”Mene pois, Herra”, hän pyysi. ”Minä olen syntinen mies.” Mutta vieras hymyili tuota kummallisen vakaata hymyään ja sanoi jotakin sellaista, mitä kukaan kalastajista ei sillä hetkellä ymmärtänyt:”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Kun Simon sitten nosti jälleen päänsä ja kohtasi arasti miehen katseen, hän kuuli sanat: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika. Nimesi on oleva Keefas, kallio.” Koskaan Simonille ei selvinnyt olivatko kaikki muutkin kuulleet tämän, mutta hän tiesi tämän hetken muuttaneen jotakin hänessä syvästi. Jumala, joka oli maailman alussa puhunut olevaksi taivaan ja maan, kasvit, eläimet ja ihmiset, oli nyt puhunut hänelle identiteetin. Simon Kiivailijasta alkoi kasvaa Simon Kallio, se kallio, jolle Jeesus rakentaisi kirkkonsa.

Herra,
katsot minuun
niin kuin katsoit Pietariin ja sanot:
Minä tiedän kuka sinä olet, täydesti tunnen sinut.

Kun häpeillen painan pääni,
sinä sanot: Älä pelkää,
minä annan sinulle lahjaksi
itsesi
eikä kenelläkään ole lupaa
riistää sinulta sitä,
minkä minä olen olevaksi puhunut,
Jumalan kuvaa,
kutsumusta.

Ja minä puhun tyhjäksi
sinua piirittävän pimeyden:
kaikki ne valheet,
jotka sinua vastaan lausutaan,
tuomiot,
jotka sinulle julistetaan
eikä niillä
ole valtaa sinuun,

sillä minä olen sinut
nimeltä kutsunut,
eikä kukaan saa oikeutta
sinuun
minun ylitseni,
minun iankaikkisen rakkauteni ylitse.

Rajat

2008-07-01T21:56:00.002+03:00

Alussa maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Sitten Jumala alkoi luoda: Hän puhui olevaksi valon ja erotti sen pimeydestä, nimesi päivän ja yön. Hän erotti vedet toisistaan, nimesi taivaan, maan ja meren. Hän puhui maalle kasvit ja niille tehtäväksi kantaa hedelmissään lajinsa mukaista siementä. Hän teki taivaan valot osoittamaan määräaikoja, hetkiä ja vuosia, loi elämän vesiin, antoi linnuille siivet ja lennon. Vielä hän teki erilaiset eläinlajit maankamaralle ja lopulta: itsensä kaltaisen olennon hallitsemaan, viljelemään ja varjelemaan luomaansa maailmaa.

Kaikki oli hyvässä järjestyksessä, asioilla ja olennoilla oli omat paikkansa ja tehtävänsä ja Jumala oli tyytyväinen, sillä hän näki, että niin oli hyvä. Nyt hän lepäsi kaikesta työstään ja siunasi ajan, jonka levolle tarkoitti.

Ihminen, Jumalan kuvakseen, kaltaisekseen luoma, oli kummunnut olevaksi Rakkaudesta itsestään. Siksi hän oli vapaa: Jumala ohjasi ja neuvoi miestä ja naista, mutta ei riistänyt heiltä tahtoa, sillä rakkaus ei ota vankeja. Ihminen, mies ja nainen, vaelsi Jumalan hyvässä maailmassa ja nautti kaikesta - kunnes suostui keskusteluun Valehtelijan kanssa. ”Onko Jumala todella sanonut...?” Valehtelija kysyi, eikä ihminen tätä miettiessään ymmärtänyt, miten paljon kysymys painoi: Jumalan sanan, koko maailmankaikkeuden olemassaolon, joka oli sillä sanalla puhuttu todeksi...

Syntiinlankeemus, mitä se tarkoitti? Ihminen valitsi valheen. Hän rikkoi sen järjestyksen, josta Jumala oli sanonut: niin on hyvä, ja yritti vierittää syyn toisen niskoille. Siitä se alkoi, rajattomuuden ja arvottomuuden aikakausi, jonka aikana rikkoutuivat yksi toisensa jälkeen Jumalan pyhiksi ja koskemattomiksi tarkoittamat rajat. Ja tätä ihminen toisensa jälkeen typeryydessään kutsui vapaudeksi. Samaan aikaan nousi ahdasmielisyyden ja tuomion aikakausi, sillä yrittäessään selviytyä synnyttämästään kaaoksesta ihminen alkoi rakentaa keinotekoisia rajoja, joiden ulkopuolelle työnsi väkivaltaisesti ”muut” ja piti kiivaasti sisällä ”meidät”.

Syntyi kiire, sillä ihminen heitti syrjään työn ja levon vuorokausirytmin ja ryhtyi täysipäiväiseksi touhuajaksi. Kiire toi mukanaan sukulaisensa ärtymyksen. ”Herra, etkö lainkaan välitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua”, ihminen hermostui tajuamatta, että itse asiassa oli itse haalinut jos jonkinlaista tehtävää ja että sisarella oli täysi vapaus tehdä omat valintansa. ”Sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista...”, Jumala huokaisi ihmiselle, mutta ihminen ei enää kuunnellut, sillä hän oli keksinyt, että viikossahan oli kokonainen päivä täysin tyhjillään. Hän astui päättäväisesti lepopäivän rajan yli, sillä olihan sentään jonkun hoidettava omat ja toisten asiat. ”Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista”, pihisi ihminen yhteen puristettujen hampaidensa välistä.

Syntyi ahneus, joka lakkasi varjelemasta luomakuntaa ja alkoi ottaa siitä irti niin paljon kuin ikinä sai. Kasvit, eläimet, maa ja meret vaikeroivat, mutta tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä sai tehdä mitä tahansa, sillä olihan ihminen sentään luotu hallitsemaan meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. Koska ”ahkerat ja kunnolliset” touhuajat olivat niin sopivasti heittäneet vuorokausirytmin ja lepopäivän yli laidan, ei ahneilla ollut mitään ongelmia ottaa sekä kaikkea aikaa että touhukkaita ihmisiä käyttöönsä: Rahasampo pyöri ympäri vuorokauden, läpi viikon ja sitä kutsuttiin yritteliäisyydeksi ja kansantalouden kohentamiseksi. Samalla se luonnollisesti kohensi ahneiden omaa taloutta huomattavan paljon, mutta touhukkaille katsottiin riittävän palkitsevan työn.

Syntyivät ulkokultaiset ja tekopyhät, jotka käyttivät Jumalan lakia pönkittääkseen omaa asemaansa. He noudattivat pilkuntarkasti ulkokohtaisia säännöksiä ja pitivät huolen siitä, että muut tiesivät tämän. He pitivät itseään muita parempina eivätkä epäröineet tuoda esiin toisten ihmisten todellisia tai keksittyjä huonoja puolia, jotta itse näyttäisivät vielä pyhemmiltä. Kun he eivät onnistuneet ostamaan teoillaan Jumalaa omaan käyttöönsä, he valittivat: ”Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?” ”Minua he ovat etsivinään päivästä päivään...” Jumala puuskahti. ”Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa...” Ja Jumala kertoi, millaista paastoa hän heiltä odotti: Syyttömien vapauttamista kahleista, nälkäisten ruokkimista... Ulkokultaiset ja tekopyhät jatkoivat sääntöjensä noudattamista, mutta käänsivät katkerina sydämensä Jumalalle, koska tämä ei suostunutkaan heidän suunnitelmiensa toteuttajaksi.

Syntyivät tungettelevat äidit, jotka vähät välittivät siitä, että Jumala oli tarkoittanut miehen jättävän isänsä ja äitinsä ja liittyvän vaimoonsa. ”Me olemme poikamme kivulla synnyttäneet, meillä on oikeus heihin!” he huusivat kuorossa ja kukin kiristi napanuoraa niin, että se teki railon pojan ja tämän vaimon väliin. ”Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako,” kävi Jumala muistuttamassa, mutta äidit kiukustuivat: ”Itse olet sanonut, että lapsen on kunnioitettava vanhempiaan ja oltava kuuliainen. Meillä on sinun sanasi mukaan oikeus vaatia poikiamme elämään meitä varten”, he tiuskaisivat näkemättä omaa röyhkeyttään: He vaativat Jumalalta oikeutta paitsi tämän luomaan ihmiseen myös Jumalan sanan käyttöön tai ohittamiseen omien tarkoitusperiensä mukaan. Näiden äitien rinnalle syntyivät kaikenlaiset täti- ja setäihmiset, jotka aina tiesivät toisen asiat paremmin kuin tämä itse ja jättivät ”rakkaalle lapselle” tuskin tilaa hengittää.

Tietysti syntiinlankeemuksen seurauksena syntyivät myös murhat, sodat ja kaikkinainen muu väkivalta sekä aviorikokset, mutta mistä muusta ne juonsivat juurensa kuin rajattomista ihmisistä, jotka pitivät oikeutenaan kävellä toisten elämässä miten halusivat ja käyttää jopa Jumalaa käsinukkenaan? Luonnollisesti avioliittoja hajosi, perheitä rikkoutui, lapset ja nuoret alkoivat käyttäytyä todella sairaasti ja tuhoisasti, mutta mitä muuta voi odottaa, kun ihmiset antoivat kaiken aikansa työlle ja touhuamiselle sen sijaan että olisivat asettuneet Jumalan luomaan rytmiin ja tutustuneet toisiinsa? Kyllä vain, luonnonmullistuksia tuli ja meni, oli nälänhätiä ja sairauksia, korruptiota, mutta ihmekö tuo, kun ahneudelle ei mikään riittänyt eikä sillä ollut halua jakaa saamaansa.

”Kyllä maailma on paha”, ihmiset päivittelivät. ”Miten Jumala voi sallia kaiken tämän?” he kyselivät tuohtuneina. ”Tuskin mitään Jumalaa edes on, kun tämä on niin kaoottinen paikka”, pohtivat epäilevimmät. ”Syntiin langennut maailma, mitä muuta voi odottaa”, julistivat tosiuskovat. Kukaan ei ollut kovin halukas katsomaan omaan sydämeensä – ehkä siksi, että jokin omatunnon tapainen kuiskutti ihmisille: juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Toki oli paljon kivuttomampaa sysätä syy Jumalalle tai kieltää hänet. Tai puhua ihan vain noin yleisellä tasolla syntiinlankeemuksesta. Harvassa olivat ne, joilla oli rohkeutta katua ja sanoa: Omasta syystäni, omasta syystäni, omasta suuresta syystäni.

Sillä välin, kun ihmiset olivat tuhonneet kaunista maailmaa, kierrelleet vastuuta ja syytelleet niin toisiaan kuin Jumalaakin, Jumala oli jo toiminut. Hän rakasti ihmistä liikaa pakottaakseen tämän takaisin luokseen, mutta oli valmis maksamaan suuren hinnan siitä, että synnin tekemä raja ihmisen ja Jumalan välillä olisi mahdollista ylittää, jos ihminen niin haluaisi. Eikä Jumala jättänyt asioita epämääräiselle, yleiselle tasolle vaan otti ne hyvin henkilökohtaisesti: Tämä tapahtui eräällä teloituspaikalla, jota kutsuttiin nimellä Golgata.

Raamatunkohdat, joiden pohjalta kirjoitin tai joita lainasin:
1.Moos.1-3
Luuk.10:39-42
Saar.5:19
Matt.7:1-5
Jes.58:1-7
Mark.10:6-9
2.Moos.20:12
Efe.6:1-2
Matt.15:19
1.Piet.2:24-25

Kaikki

2008-06-24T10:45:00.002+03:00

”-- kaikki kääntyy hyväksi ja kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”
Äiti Juliana Norwichlainen

”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa.”
Room. 8:28

Sunnuntain messussa pappi kertoi, miten suomalainen kirkonmies oli aikanaan Neuvostoliittoon matkustaessaan joutunut tavan mukaan avaamaan laukkunsa, jotta tullimiehet saivat luetteloida matkatavarat. Yksi esine aiheutti päänvaivaa, sillä se ei tuntunut sopivan mihinkään kategoriaan. Esine oli Raamattu. Lopulta tullimiehet päätyivät listaamaan matkatavaran henkilökohtaiseksi käsiaseeksi.

Henkilökohtainen käsiase totisesti! Ahdistus oli taas pääsemässä minusta voitolle, kun äiti Juliana Norwichlaisen (eli 1300-luvulla) sanat ystäväni sähköpostissa valaisivat pimeyteni muistuttamalla minua Jumalan lupauksista. Yhtäkkiä ymmärsin, etten olekaan aseettomana voittamattoman vastustajan edessä vaan täysissä taisteluvarustuksissa Voittajan, Vapahtajani, puolella.

Se, joka on lukenut Tarun sormusten herrasta tietää, että tarun paha yrittää nimenomaan murtaa mielen: Sormusaaveet vaikuttavat kauhua pelkällä läsnäolollaan. Sauron syöttää pimeitä tuhon ja tappion ajatuksia palantírin, näkykiven, kautta käskynhaltija Denethorille, jotta tämä luovuttaisi eikä varustaisi kansaansa tulevaan sotaan. Saruman lamaannuttaa kuningas Théodenin mielen ja vielä voitettunakin yrittää tornistaan käsin mitätöidä voittajansa.

Paha ei toimi näin ainoastaan taruissa. Niin Sormusten herrassa kuin tosielämässäkin pimeys vakuuttaa: Kaikki on menetetty, toivoa ei ole, on turha yrittää. Valo sen sijaan lupaa: Kaikki kääntyy hyväksi. Kun kuuntelen uutisia tai katson oman tai ystävieni elämän kipuja, valun helposti toivottomuuteen ja annan jalansijaa pimeydelle. Kuitenkin uskontunnustuksessa sanon: ”Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen, taivaan ja maan Luojaan.” Ja tämä Isä vakuuttaa: Kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.

Kaikki. Mitään ei suljeta pois. Ei ole pienellä painettua tekstiä, ei paitsi -sanoja. Kaikki. Jokainen iloni, jokainen voittoni, jokainen onnen hetkeni. Jokainen kipuni, jokainen kyyneleeni, jokainen virheeni, jokainen menetykseni, jokainen tappioni. Kaikki. Tietysti se kuulostaa mahdottomalta. Totta kai minä epäilen sitä. Ja kuitenkin: Tämän lupaa Kaikkivaltias, joka autiudesta ja tyhjyydestä teki maailman, hengitti elämän ihmiseen. Hänelläkö ei olisi valtaa edelleen tehdä olemattomuudesta olevaa, puhua esiin valoa pimeydestä, kutsua elämän koko rikkautta sinne, missä ei ole muuta kuin kuolemaa ja toivottomuutta?

Minulla ja muilla kurssilaisilla oli opiskeluaikana HOPS, henkilökohtainen opintosuunnitelma. Ystäväni toi eräässä artikkelissa HOPSin rinnalle uuden käsitteen: JOPSin, Jumalan opintosuunnitelman. Minun JOPSini on kuulostanut pitkälti tältä: ”Minä annan sinulle aarteet pimeistä piiloistaan ja kalleudet kätköistään, jotta oppisit tietämään, että se, joka sinua nimeltä kutsuu, olen minä, Herra.” (Jes.45:3). Olen tarvinnut paljon pimeän aikaa, jotta erottaisin valon selvemmin, ymmärtäisin todelliset aarteet. Toisaalta myös ne kivut, jotka ovat johtuneet omistani tai muiden minulle tekemistä synneistä Jumala on armollisesti liittänyt opintosuunnitelmaansa, niin että siitä, mikä alunperin oli rikkovaa ja tuhoavaa onkin tullut elämän rakennusainetta.

Näin toimii Hän, joka on elämän antaja, Luoja. Kaiken, mitä Hänen käsiinsä annan, Hän saa kukkimaan. 1100-luvulla elänyt Hildegard Bingeniläinen kirjoitti: ”Kun ihminen avaa sydämensä Jumalalle ja se näin leimahtaa valoisaksi, alkaa kaikki kuiva vihannoida. Vilja ja viini kasvavat tästä salatusta voimasta…Yrtit tarjoavat toisilleen kukkiensa tuoksun, kivi säteilee loistettaan toisille kiville, ja kaikki, mikä elää, on täynnä alkukaipausta, kaipausta rakastavaan syleilyyn.” ”Hildegardille kaikki kiteytyy sanaan viriditas, jonka voi koettaa kääntää suomen sanoilla riemunvihreys, elävä valo, vihannoiva ilo.” (pastori Pauliina Kainulaisen iltahartaus radiossa 13.12.2006)

Viriditas – voiko enää osuvammin Jumalaa kuvata? Elävä valo itse kutsuu meitä ja täyttää meidät, niin että saamme säteillä Hänen loistettaan toinen toisillemme, tuoksua Kristusta pimenevässä maailmassa. Riemunvihreys ei ainoastaan lupaa kasvua vaan puhuu sen todeksi jokaisessa avautuvassa sydämessä, murtaa meistä esteitä samalla sitkeällä voimalla, jolla voikukat tunkevat asfaltin läpi. Ole kiitetty vihannoiva ilo, rakkautta läikkyvä malja, ihmeellinen Jumala, joka karkotat pimeät ajatukset naurusi helinällä, laulat lämpöä jäätyneisiin sydämiin!

Hildegard tai äiti Juliana tuskin osasivat kuvitella tietokonetta, internetiä tai edes sähköä, mutta heidän sanansa elävät edelleen ja tuovat toivoa. Sillä, että he olivat läsnä omana aikanaan, on merkitystä vielä satoja vuosia myöhemmin. Ehkä minunkaan ei pitäisi niin paljon miettiä ja kaavailla asioiden kulkua vaan yksinkertaisesti suostua Elävän valon virtaan: kohdattavaksi ja kohtaamaan. Jumala pitäköön huolen siitä, miten ja milloin Hän toimii, minulle riittää tieto, että tavalla tai toisella Hän toimii - myös minussa ja minun kauttani. Huolimatta siitä, että paha yrittää väittää taistelua hävityksi, minua ja elämääni turhiksi.

Näin tässä hiljan unen Sormusten herraan liittyen: Olin hobitti, joka oli palannut pitkältä mahtisormuksen tuhoamismatkalta kotiin neljän ystävänsä kanssa. Tunsin oloni hämmentyneeksi ja tyhjäksi: Mitä nyt? Onko raskaan matkan jälkeen edessä enää mitään? Onko meidän palattava tasapaksuun arkeen, jossa ei ole mielekkyyttä? Onko millään merkitystä? Silloin näin hahmon, joka hymyili lämpöä ja toivoa, kasvunvoimaa (juuri sitä riemunvihreyttä!): Ei, ette te palaa harmauteen. Jokaiselle päivällenne on tehtävä, olette osa suurta seikkailua, jonka nimi on elämä. Juoksin heti kertomaan ystävilleni, että elämä on seikkailu ja että meillä on merkitystä.

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha suo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Virsi 600